MMXVI

Vuosi 2016 on lopuillaan ja on perinteisen vuosikatsauksen aika. Yritän siis pukea vuoden tapahtumia ja päällimmäisiä ajatuksia edes jonkinlaiseen kompaktiin muotoon, luultavasti siinä taaskaan onnistumatta.

Aika pitkälti koripallon ehdoillahan vuosi meni. Kun valmennushommiin lähtee, niillä on taipumus aika vahvasti elämää ja ajatuksia dominoida. Tuossa syksyllä ystäväni kysyi minulta, millaisia paineita työstäni tunnen ja yritin parhaani mukaan kysymykseen vastata, kunnes havahduin ja tajusin puhuvani sisäelinkirurgille. Ihmiselle jonka pienikin virhe saattaa maksaa ihmishengen. Jonka käsiin saattaa potilas kuolla, vaikka lääkäri olisi tehnyt työnsä kuinka virheettömästi. Ehkä minun ei kannata puhua hänelle työn aiheuttamista paineista mitään.

Valmentaminen on silti äärimmäisen julkinen ammatti, jossa onnistumiset ja epäonnistumiset mitataan joka viikko uudestaan. Työ myös kiinnostaa ympärillä olevia ihmisiä, tänäkin vuonna jopa kiusaantumiseen asti. En ole ollut oikein parhaimmillani tilanteissa, joissa pääasiallinen huomio on kääntynyt minuun ja koripallojoukkueeni menestykseen, vaikka tilaisuudessa on ollut kyse jostain aivan muusta ja sen päähenkilönkin olisi tullut olla joku muu.

Toisaalta, siitä asti kun aloin 14-vuotiaana valmentaa, se on ollut keskeinen osa identiteettiäni ja sitä, mitä ihmiset minusta näkevät. 32,5 vuoteen on mahtunut hienoja saavutuksia ja katkeria epäonnistumisia, mutta olen sitten toisten ihmisten mielestä joko ollut hyvä valmentaja tai aivan täysi paska, ainakin olen maksanut siitä myös hinnan. Illat ja viikonloput järjestään kiinni ja pelit pelataan silloin kuin ne ohjelmassa ovat, aina ei pääse niihin tapahtumiin joihin haluaisi eikä edes itse asiassa kovin usein.

Luin joulunpyhinä äitini serkun Timo Laatusen kirjoittamia muistelmia elämästään. Hieno teos, yksien kansien välissä paljon tietoa Suomen, äitini puolen kotiseudun ja yhden sukuhaaramme vaiheista. Asioita, joista olen tähän ikään mennessä tiennyt vain ehkä promillen tuhannesosan. Itse en koskaan voisi kirjoittaa vastaavaa teosta, koska en tiedä asioista tarpeeksi. Olen ollut valmentamassa. Voin iloita pikkuserkkuni Alli Haapasalon ohjaaman elokuvan saamista kiittävistä arvioista ja lukea hänen haastattelunsa lehdestä – mutta en ole häntä henkilökohtaisesti edes koskaan kunnolla tavannut. Timo Laatusen pikkuveljen Lassen olen viimeksi nähnyt roolihahmona Ryhmäteatterin näytelmissä.

Nyt kun olen ainakin toistaiseksi työtön koripallovalmentaja, uskon että sosiaaliset tilanteetkin muuttuvat taas aidommiksi. Minä ja sinä. Sellaisina kuin olemme, ilman rooleja ja titteleitä. Ei katsota miehen äveriäisyyteen eikä arvomerkkeihin. Aitoja kohtaamisia, sellaisia joihin 2,5 vuotta sitten Afrikassa rakastuin.

Kaiken kaikkiaan vuoden aikana on mielessä pyörinyt useamman kerran klassikkoelokuva American Beauty ja Kevin Spaceyn esittämä Lester Burnham. Erityisesti kohtaus jossa Lester hakeutuu töihin pikaruokalaan, vaikka siellä ei olekaan tarjolla esimiestehtäviä: ”Good. I’m looking for the least possible amount of responsibility.” Meniväthän nuo viimeiset vuodet tuolla siviilityön puolellakin vähän yli, nyt kun asioihin on saanut vähän etäisyyttä ja ne näkee eri tavalla. Korkea opetusvelvollisuus, aina täydet ryhmät, pari ylituntia, luokkatason johtajuus (9. luokka + tulevat seiskat), seudullinen OPS-tiimi, kaupungin OPS-tiimi, johtotiimi, oppilashuoltoryhmä, mitä näitä nyt on. Kun palaan maaliskuussa töihin riviopettajana, toivon että pystyn sen myötä myös työpaikallani kohtaamaan ihmiset ja asiat eri tavalla kuin nyt viime vuosina on tapahtunut.

Mieleen on muistunut myös toisen käden tietona kuulemani tapaus 2000-luvun alusta. Eräs maan suosituimmista yhtyeistä sai uuden rumpalin. Bändin liideri oli innoissaan saatuaan vihdoin pitkään tavoittelemansa muusikon yhtyeeseensä ja ehdotti treeneissä, että rumpali voisi soittaa keikoilla myös soolon. Tämän vastaus oli tyly: ”No en s*atana varmasti soita. Tämä on rockbändi eikä mikään Oulunkylän Pop-Jazz -opiston pääsykoe. Minun hommani on kompata teitä ja saada teidät kuulostamaan hyvältä eikä todistaa kuinka hyvä soittaja itse olen.”

Tuohon ajatusmalliin uskon tämän vuoden tapahtumien jälkeen entistä vahvemmin. Siitä kun Alpo Suhonen käveli Huippukoripallon valmentajatutkintoa suorittaessani eteemme vetämään yhtä koulutusjaksoa ja tajunnanvirtansa lomassa kirjoitti taululle lauseen ”Valmennus on yhteistyötä, ei yhden egomaanikon show elämässä” ja yritti saada meidät kolmessa päivässä ymmärtämään miten 1 + 1 voikin olla 3 jos joukkue saadaan toimimaan elävän organismin tavoin, on ehkä mennyt yli 20 vuotta ennen kuin kehtaan väittää ymmärtäneeni Apen viestin, mutta nyt väitän. Ja uskon siihen. Autoritäärisyyden puute mielletään edelleen usein heikkoudeksi ja jopa ammattitaidottomuudeksi, mutta olen koko ajan entistä vakuuttuneempi, että hyödyntämällä erilaisten ihmisten erilaisia ajatuksia ja vahvuuksia oikein, saavutetaan paras ilmapiiri ja paras tulos.

Johtamisen onnistuminen mitatataan siinä, miten hyvin tämä saa ympärillään olevat ihmiset onnistumaan. Kokemaan itsensä ja työpanoksensa merkittäväksi, ehkä jopa ratkaisevaksi. Jos syntyy kuva, että organisaatio on menestynyt johtajastaan huolimatta, eikö johtaja ole silloin onnistunut aika hyvin? Jos vaikka Jussi Tapolan Tappara menestyy joka vuosi vaikka joukkue muuttuu aina radikaalisti...no, se asia ei kuulu minulle. "It is amazing how much can be accomplished if no one cares who gets the credit" sanoi aikoinaan Ronald Reagan ja tuon lauseen suunnassa pyrin toimimaan jatkossakin jos esimiestehtäviä osuu kohdalle.

Mitä muuta jää aikakirjoihin vuodesta 2016? Vuosi sitten kirjoitin kansakunnan henkisestä ilmapiiristä, eikä sen voida kauheasti katsoa tässä vuoden aikana muuttuneen. Päinvastoin, post-faktuaalinen aika ja ajattelu jossa tunne ja mielipide syrjäyttävät tiedon ja valhe muuttuu vähitellen totuudeksi kun sen tarpeeksi usein vakuuttavasti esittää, tuntuu valtaavan maailmassa alaa yhä laajemmin. On mahdotonta sanoa jatkuuko suuntaus tulevaisuudessakin vai onko kyse pelkästään joidenkin väestöryhmien kyvyttömyydestä hyväksyä sitä että maailma muuttuu ja heidän positionsa sen mukana. Siksi yritän olla liikaa synkistelemättä, mutta toki toivon että jossain vaiheessa ihmiset niin Tampereella, Suomessa kuin maailmassakin vähän useammin tiedostaisivat että yhteinen etu on viime kädessä myös yksilön etu. Luottamus synnyttää luottamusta. Viha synnyttää vain vihaa. Negatiivinen energia syö kaikkien muidenkin energiaa, positiivinen energia auttaa jaksamaan ja saavuttamaan parhaan tuloksen. Asiassa kuin asiassa.

Yhteisten asioiden hoitamisen, eli politiikan puolella olen toiminut samoissa luottamustehtävissä kuin edellisenäkin vuonna. Varavaltuutettuna olen nyt tulevan kevään ryhmämme ensimmäinen vara kun Matti Helin muutti Helsinkiin ja Matti Heinivaho ja Riitta Koskinen siirtyivät valtuustohommista eläkepäivien viettoon. Koko kolmikon kanssa oli kuitenkin hienoa saada toimia samassa ryhmässä edes näin kauan. Helinillä oli valtuustokauden alussa pitkä lista hyviä ajatuksia ja tuottavuusideoita joista huomattavasti useampi olisi ansainnut tulla toteutetuksi. Heinivahon ja Koskisen valtava kokemus näkyi ja heidän tietomäärästään oli hyvä nuoren varavaltuutetun ammentaa. Ja tuleehan Riitta aina olemaan tietynlainen esikuva allekirjoittaneelle, suurisydäminen ihminen, äärettömän fiksu ja tyylikäs, todellinen sivistysporvari joka minutkin aikoinaan politiikkaan rekrytoi.

Kaikkien näiden neljän vuoden aikana olen pyrkinyt toteuttamaan keskeisintä vaalilupaustani eli edistää Tampereen kannalta hyviä hankkeita. Politiikka jos mikä on tiimityötä ja hankkeista varmaan suurin osa olisi tullut toteutetuksi ilman allekirjoittanuttakin, mutta yhtenä joukkueen jäsenenä ollut ilolla mukana kehittämässä kaupunkia. Ihan hienoa on ollut astua Rantatunneliin tai Tesoman Palloiluhalliin tai vuosi sitten Milavidaan tai vastaaviin paikkoihin tietäen, että on ollut myötävaikuttamassa siihen että tämäkin on tähän saatu – ja hyvä että on. Mielelläni jatkaisin kunnallisissa luottamustehtävissä kevään jälkeenkin, mutta sen ratkaisevat äänestäjät huhtikuun vaaleissa. Kevään aikana vaalityötä ohjelmassa jonkun verran, parhaani teen mutta suuria budjetteja ei edelleenkään ole käytössä. Sloganilla ”Kuulemma ihan järkimiehiä” mennään ja kaikki mahdollinen apu on tervetullutta.

Hienoin kokemus vuodessa oli varmasti sarjatulokkaan pronssimitaleille vienyt Keltainen Kevät Nokialla. Isoja pettymyksiäkin mahtui vuoteen, jotkut näennäisesti aika pieniäkin (Ahtisaari-päivät jne.) mutta silti kirpaisseet yllättävän kovaa. Toisaalta koko vuoteen pätee aika lailla sama mitä mietin vuoden ulkomaanreissuista: Itävalta, Kroatia, Montenegro, Bosnia, Tanska. Vähemmän reissuja kuin aikoihin – mutta silti enemmän kuin monet aiemmat sukupolvet ovat saaneet tehdä koko elämässään. Aika kiitollinen täytyy olla että on saanut tehdä nämäkin.

Kiitän kaikkia ihmisiä, joiden kanssa olen saanut vuoden aikana olla tekemisissä. Erityisen suuret kiitokset kaikille niille noin kolmelle sadalle jotka laittoivat viestiä pari viikkoa sitten kun kohtasin ison pettymyksen ja vastoinkäymisen. En lähtenyt viesteihin silloin erikseen vastaamaan, mutta jokainen viesti ja jokainen sana on kyllä tullut noteeratuksi. Arvostan.

Vuodelta 2017 toivon ainakin yhtä asiaa: Että se toisi aiempien vuosien tapaan tullessaan jotain sellaista, mielellään toki positiivista tai ainakin antoisaa, mitä en juuri nyt osaa edes kuvitella tai toivoa. Ihan hyvä se on edelleen joskus vähän asioita suunnitella, asettaa tavoitteita ja toimia niiden suunnassa, mutta edelleen suurin osa kaikista parhaista asioista joihin olen ajautunut, on tapahtunut enemmän tai vähemmän sattumalta.

Ihan kiva täällä kotonakin on olla, mutta en ajatellut täällä koko ensi vuotta istua. Eiköhän tässä jossain vaiheessa taas jotain mukavaa tapahdu – ja ellei tapahdu niin laitetaan tapahtumaan.

Hyvää uutta vuotta, ystäväni!