Osa jotain itseään suurempaa

Sain muutama viikko sitten 35 euron sakot. Lähdin autolla kotoani taittamaan parin kilometrin matkaa Pyynikille divaripeliä katsomaan, enkä laiskuuttani jaksanut raaputtaa tuulilasia puhtaaksi. Läpi näki ihan hyvin muutenkin ja ajattelin että kun laittaa tuulettimen puhaltamaan tarpeeksi lujaa niin loppukin jää sulaa nopeasti.

Ei sulanut. Pispalan valtatiellä tuli poliisien maija vastaan, laittoi pillit päälle ja kääntyi perään. Arvasin heti mistä kiikasti ja tunnustin toimineeni väärin, mutta aikamoinen show pienehkön rikesakon kirjoittamisesta saatiin silti aikaiseksi - huomattavasti lähempänä takavuosien Suomi-filmejä kuin Nelosen joviaalia Poliisit-sarjaa. Eipä siinä mikään auttanut, lappu kourassa lähdin jatkamaan matkaa ja muutaman päivän päästä maksoin nöyrästi sakon pois kuljeksimasta.

Koulumaailmassa asia ei menisi aivan näin. Olisin voinut heti tapahtuman jälkeen soittaa äidilleni, joka olisi saman tien laittanut sähköpostia tai soittanut kyseisille poliiseille ja/tai poliisilaitoksen johtajalle. Äitini olisi halunnut tietää mistä syystä juuri hänen poikansa on otettu moiseksi silmätikuksi ja miten minua on voitu sakottaa jäisestä tuulilasista vaikka omasta mielestäni tuulilasista näki aivan riittävän hyvin läpi. Poliisien menettely sakotustilanteessa käytäisiin sana sanalta läpi. Seuraavan viikon lööpit kirkuisivat: "Puhdisti tuulilasin huonosti - poliisit pillit päällä perään." Järjestettäisiin palaveri, jossa olisivat läsnä kaikki asianosaiset. Äitini ei hellittäisi, ennen kuin sakot olisi peruttu ja poliisit pidätetty virastaan ainakin määräajaksi.

On tietysti yksi asia, mikä vuosien mittaan ei ole muuttunut: Nuoriso on aina vanhemman sukupolven mielestä tavalla tai toisella pilalla. Argumentit, joilla asiaa perustellaan vain vaihtelevat. Mutta tämän tekstin tarkoituksena ei olekaan kritisoida nuorisoa yhtään enempää kuin muitakaan väestöryhmiä - ainoastaan ilmaista huoli siitä kehityksestä, jonka koulu- ja urheilumaailmassa olen vuosien varrella nähnyt.

En kannata yhtenäiskulttuuria tai yhteisöjen pakkojäsenyyksiä. Niistä on maailmanhistoriassa kokemuksia aivan tarpeeksi. En myöskään näe hyvänä tilannetta, jossa yksilön identiteetin koko perusta on kuuluminen johonkin yhteisöön. Enkä voi sietää sitä, että omaa ja yhteisön identiteettiä pönkitetään oman yhteisön erinomaisuutta korostamalla ja muita polkemalla. Mutta olen huolissani kehityksestä, jossa yhteisöt ovat olemassa vain yksilöiden tarpeiden tyydyttämiseksi; urheiluseurat kehittämässä kutakin ainutlaatuista yksilöä kohti tulevaa ammattilaisuraa, koulut valmentamassa heitä tulevalle lääkärin- tai tuomarin uralle jne. Puhun tilanteesta, jossa yksilö ei koskaan koe olevansa osa mitään itseään suurempaa, koska yksilö itse on aina kaiken yläpuolella.

Käytän esimerkkeinä urheilu- ja koulumaailmaa, koska niissä olen ilmiöön konkreettisimmin vuosien mittaan törmännyt. Muutos viimeisten 15 vuoden aikana on ollut silmiinpistävä. Lapset ja nuoret eivät enää ole kummassakaan yhteisön jäseniä, vaan kriittisiä asiakkaita jotka vanhempineen ostavat yksilöllisesti räätälöityjä palveluja, joista myös reklamoidaan herkästi. Kateeksi ei käy esimerkiksi niitä henkilöitä, jotka parhaillaan muodostavat ensi syksyksi yläkoulun seitsemännelle luokalle siirtyvistä oppilaista luokkia. Ei myöskään niitä opettajia, joille osuvat ne oppilaat jotka ahkerasti työskentelemällä ja parhaansa yrittämällä saavat silti arvosanaksi 7 - ja vanhempien mielestä lapsen pitäisi jatkaa koulutaivaltaan lukiossa.

Kouluverkossa Tampereellakin tapahtuva jatkuva myllerrys ei toki auta asiaa. Vaikea on kokea kovinkaan suurta yhteisöllisyyttä jos oppilaan käymän koulun nimi vaihtuu 3-4 kertaa muutamassa vuodessa tai sillä ei edes ole omaa nimeä, vaan rakennus on jonkin toisen koulun toimipiste. Sama koskee tilannetta, jossa koulupäivän aikana siirrytään edestakaisin 2-3 rakennuksen väliä.

Urheilussakaan en ole varma, onko järkeä siinä että pelaaja vaihtaa joukkuetta vähintään kerran vuodessa laadukkaamman kehitysympäristön nimissä. Parhaat pelaajat eivät aina tule parhaista joukkueista ja viime kädessä pelaajan taso mitataan siinä, miten hyviltä hän saa joukkuekaverinsa näyttämään. NBA teki kieltämättä tuotteestaan miljardibisneksen siirtämällä markkinoinnin painopistettä yksilöiden suuntaan, mutta niistäkin yksilöistä muistetaan parhaiten ne, joiden joukkueet ovat joskus voittaneet jotain. Kirjoitin täällä jo muutama viikko sitten 11 NBA-mestaruutta voittaneen Bill Russellin käyttämästä termistä "team ego": Russell kertoo olleensa hyvinkin kunnianhimoinen, itsekäs ja jopa egoistinen persoona, mutta ymmärtäneensä sen, että tyydyttääkseen voittamisen himonsa hänen on autettava nimenomaan joukkuetta voittamaan. Voitot ja niiden mukanaan tuomat mestaruudet on mahdollista voittaa vain yhdessä.

Juhani Tamminen on kiinnostava persoona ja tervetullut väriläiskä kotimaamme urheilussa. Mutta kaikesta kokemuksestaan, asiantuntemuksestaan, itsensä taitavasta tuotteistamisestaan ja intohimostaan huolimatta hän valmentaa vuodesta toiseen korkeimmillaan Suomen Mestistä. Voisiko yksi syy olla siinä, että Tammisen joukkueissa se suurin ja kaunein yli muiden on aina Tamminen itse?

Mike Krzyzewski valmentaa Duken yliopiston koripallojoukkuetta. Coach K on voittanut kaksi olympiakultaa, kaksi MM-kultaa ja neljä yliopistojen mestaruutta. Hänen yliopistojoukkueensa joukkuekuva otetaan vuosittain yliopiston campuksella sijaitsevan kappelin alttarin edessä. Miksi? Koska valmentaja haluaa joukkueen tiedostavan olevansa osa sitä traditiota, jota kappeli symboloi. Kohdatessaan sellaiset asiat kuin uskonto, taide, yliopiston historia ja perinteet, pelaaja kohtaa jotain itseään suurempaa - tai ainakin hänen pitäisi kohdata.

Kuten olen ennenkin todennut, olen joskus oppinut Alpo Suhoselta lauseen "minäksi tullaan olemalla sinä." Lauseessa piilee yhä edelleen suurta viisautta. Lapset ja nuoret, jotka oppivat jo varhain vaihtamaan hehkulampun siten, että otetaan lampusta kiinni ja odotetaan että maailma pyörii ympärillä, jäävät kenties myöhemmin valitettavan paljosta paitsi.

Olen saanut vuosien varrella valmentaa eri rooleissa eri ikäisiä pelaajia maamme koripallomaajoukkueissa. Ensi kesänä minulla ei tätä kunniaa ole, mistä olen vähän harmissani vaikka kesäloma tarpeen tuleekin ja fakta on myös se, että liian moneen hommaan yhtaikaa ei vain repeä vaikka haluaisikin. Mielelläni silti suomikorista maailmalla edustaisin ja sen eteen oman panokseni tekisin. Mutta eipähän tarvitse ainakaan olla tänä kesänä todistamassa, miten vanhemmat tulevat EM-kisoissa pelaajien hotellille siivoamaan pelaajien huoneet ja pesemään heidän pyykkinsä. Iänikuisista kokoonpano- ja peluutuskysymyksistä puhumattakaan.

Erilaisista, itsenäisistä ja omilla aivoillaan ajattelevista yksilöistä koostuvassa yhteisössä on käsittämätöntä voimaa. Kun sitä voimaa käytetään yhteisten päämäärien saavuttamiseksi, koetaan asioita joita ei kenenkään olisi yksin mahdollista kokea. Onnistumisten tuomasta euforiasta niihin katkeriin pettymyksiin asti. Jos se katoaa mistä tahansa, urheilusta koulumaailmaan ja koko ympäröivään yhteiskuntaan asti, ihan jokainen jää paitsi aika paljon jotain isoa.

Yhtä varmaa kuin se, että vanhempien sukupolvien mielestä nuoriso on pilalla, oli ennen myös se, että nuoriso kapinoi vanhempia sukupolvia vastaan. Systeemi oli aina mätä, ja sille oli tehtävä jotain. Kapinoiko enää? En itse ainakaan sellaista tunnista. Moni nuori voi huonosti, mutta en nyt puhu siitä - se on kokonaan eri asia. Voisiko olla niin, että nuoriso ei enää kapinoi, kun ei ole enää omaa itseä suurempia auktoriteetteja vastaan kapinoisi?

FC Barcelonan museosta löytyy hologrammit kaikista joukkuetta vuosien varrella edustaneista pelaajista. Siinä on hieno kunnianosoitus, sillä jokainen yksilö on omalta osaltaan ollut luomassa sitä traditiota jota seura edustaa, mutta kukaan yksilö ei ole suurempi kuin seura ja sen perinteet.

Silloin tulos voi olla esimerkiksi tällainen.