"Mun mielestä tää on aika hieno laji." (Timo Silakka)

Tasan kaksi viikkoa on kulunut siitä, kun hieman epäuskoisena heräsin uuteen aamuun tilanteessa, jota en ollut tullut kokeneeksi sitten kevään 2008: Koriskausi jatkuu vielä viikkojen ajan, mutta oman joukkueeni pelit loppuivat jo. Seuraavana torstaina Loimaalle emme menekään välieriä aloittelemaan me, vaan Kauhajoen Karhu. Miten tässä näin kävi?

Kauden aikana kävi useaan otteeseen mielessä, että tätä ja tätäkin asiaa on kyllä pakko kauden jälkeen kommentoida. Nyt on pitänyt sulatella asioita kahden viikon ajan, jotta en niin tekisi. Vaikuttaisi vain huonolta häviämiseltä, selittelyltä ja oman vastuun pakoilulta. Ja harvoinpa asiat jälkeenpäin enää kauheasti muuttuvat. Viimeistään tuota edellisintä, vappupäivänä kirjoitettua tekstiä väsätessäni, mieleeni kirkastui lopullisesti, että myös tämä blogi on kirjoitettava nimenomaisesti positiiviseen sävyyn - kauden aikana ehti yleistä negatiivisuutta olla ilmassa ihan tarpeeksi.

Silti toivon, että mahdollisimman moni Korisliigan toimija menisi kauden jälkeen peilin eteen ja uhraisi hetken sen asian miettimiselle, miten itse toteutti tämän kauden painopistealueeksi määriteltyä "Respect the game"-ajatusta. Olinko paikalla peliä varten vai oliko peli minua varten? Teinkö parhaani sen eteen, että auttaisin muita osapuolia onnistumaan siinä, että yhdessä luomme laadukkaan ottelutapahtuman, jonka päätteeksi parempi joukkue voittaa? Suhtauduinko kunnioituksella ottelutapahtuman muihin osapuoliin, vai saavuinko paikalle siksi, että he voivat kunnioittaa minua? Vai mitä "respect the game" mahtaa mielestäni tarkoittaa, ellei noita edellä mainittuja asioita? Niiden kautta joka tapauksessa saataisiin ottelutapahtumiin ja koko toimintaan aika paljon positiivisempi ilmapiiri kuin nyt. Ja se olisi kaikkien etu.

Sillä se ensimmäinen positiivinen asia, mikä pitää heti todeta on se, että Korisliiga alkaa ihan oikeasti olla aika kova sarja. Jo vuosia siitä on ollut todisteena se, että joukkueet ovat tarvinneet 3 laatujenkkiä menestyäkseen, se pelaaja jonka kohdalla ns. agenttisanastossa lukee se perinteinen "unselfish team player," ei vain pärjää. Suomalainen valmennus on maajoukkueen menestyksen myötä alkanut herättää kiinnostusta ympäri Eurooppaa ja jo muutaman vuoden ajan on Korisliigassakin näkynyt selkeä korrelaatio sen välillä, miten vahvasti joukkue linkittyy esimerkiksi valmentajiensa kautta Susi-perheeseen ja miten hyvin joukkue menestyy suhteessa potentiaaliinsa. Tänä vuonna meidät pudotti Kauhajoen Karhu, jonka päävalmentaja Ari Tammivaara on alunperin ollut erittäin merkittävässä roolissa koko järjestelmää luomassa.

Ja kilpailu kovenee vuosi vuodelta. Pyrinnön kävi kuten kävi. Kataja menestyi upeasti Eurokentillä, mutta kotimaassa tuli noutaja jo välierissä, vaikka molemmilla edellä mainituilla joukkueilla rosteri oli paperilla kovempi kuin kenties koskaan. Meidän pitäisi olla aika nöyriä sen edessä, että pysymme pelin kehityksessä edes mukana, kenelläkään ei pitäisi olla varaa nostaa itseään pelin yläpuolelle. Sitä on respect the game.

Oliko Pyrinnön kausikaan sitten niin huono? Viime kaudella rekordimme oli 27-13, nyt 31-13. Kolmestatoista tappiosta yli 2/3 tuli julmetun otteluruuhkan päätteeksi tai enintään kahdella jenkillä. Viime kaudella emme voittaneet mitään, nyt voitimme Liigacupin joka toi seuralle paikan Eurokentille tulevaksi kaudeksi ja vielä matkakassaan pienen pesämunankin. Viime kaudella kokenut joukkue teki usein otteluissa vain juuri sen välttämättömän ottelun voittamiseksi, nyt peliä vietiin viihdyttävämpään suuntaan ja highlight-koosteet joita ansiokasta työtä markkinoinnissa tehnyt Vesa Kuokkala jaksoi koostaa, ylittivät muutamaan kertaan valtakunnallisenkin uutiskynnyksen. Harjoittelua vietiin eteenpäin. Jos viime kauden jälkeen oli vaikea sanoa oliko yksikään pelaaja kauden jälkeen parempi kuin oli ollut ennen kautta (ok, Antero Lehto hyvin todennäköisesti, mutta kuitenkin...), nyt kehitystä oli muutaman tulevaisuuden pelaajan kohdalla selkeästi havaittavissa. Niin, ja se Pyynikillä kaatunut Södertälje muuten voitti Ruotsin mestaruuden...

Meillä oli oikeasti hyvä valmentaja. Kauden aikana tuli usein mieleen se, mitä joukkueen jenkkivahvistus sanoi Gordon Herbertistä tämän ensimmäisellä päävalmentajakaudella: "Gordie on jo nyt hyvä valmentaja, mutta hänestä tulee loistava." Oikeassa oli. Valmentajaan kohdistuu aika monipuolisia vaatimuksia: Teoriaosaamista tarvitaan, mutta teorialla ei ole merkitystä ellei se toimi käytännössä. Sen paremmin teorialla kuin käytännölläkään ei ole merkitystä, ellet pysty opettamaan sitä joukkueelle. Millään noista asioista ei ole merkitystä jos sinulla ei ole riittävää karismaa ja auktoriteettia. Ville on hyvä sekoitus kaikkia valmentajalta vaadittavia ominaisuuksia. Joskus vähän kukkopoika, mutta niin valmentajan pitää ollakin. Nice guys never win.

Erityisesti nostan hattua Villelle siitä, että tämä lähti rohkeasti tavoittelemaan pelitapaa, jolla meillä oli realistinen mahdollisuus pelata mestaruudesta. Perinteisemmällä pelikonseptilla olisi toki ollut nuoren valmentajan kannalta turvallisempaa aloittaa, mutta Ville lähti vahvalla itseluottamuksella ajamaan läpi suurehkoja muutoksia sekä puolustus- että hyökkäyspeliin. Ja puhutaan mitä puhutaan, huomattavan selkeä tilastollinen fakta on se, että match up-puolustuksemme toimi huomattavasti paremmin kuin miespuolustus, joka heitettiin lopullisesti romukoppaan siinä vaiheessa kun olimme päästäneet omiin 1,5 kuukauden aikana keskimäärin 90 pistettä ottelussa, hävinneet kotona Lapuan Korikobrille ja olimme 25 pistettä häviöllä Kauhajoella - ensimmäisellä puoliajalla.

Totta, kauden suurimmat voitot (esimerkiksi molemmat Liigacup-ottelut) saavutettiin puolustusmuotoja ottelun aikana vaihtelemalla. Miksi niin ei tehty Kauhajoki-sarjassa kuin kahden ja puolen minuutin ajan? Ei tehty - ja siihenkin on syynsä. Sitäpaitsi ne suurimmat ongelmat Kauhajoki-sarjan kahdessa viimeisessä pelissä olivat joka tapauksessa hyökkäyspäässä.

Olen erittäin iloinen paitsi Villen, myös koko suomalaisen valmentajakunnan puolesta siitä, että ovia ulkomaille alkaa aueta ja vasta 6 vuotta valmentajana toiminut Ville sai pestin Tanskan mestarijoukkueen peräsimeen. Kertoo Suomi-koriksen arvostuksen lisäksi myös kaverin potentiaalista. Toivon Villen saavan Tanskassa työrauhan, organisaation tuen ja sitä liikkumatilaa, jota valmentaja työssään tarvitsee.

Tapparan menestyksessä tällä kaudella oli hienoa se, että seura ja joukkue rakentavat brändiään kauhajokimaisesti nimenomaisesti työnteon ympärille. Hienoa oli myös se, että Rautakorpi otettiin nyt takaisin guruna - vaikka edellinen sopimuskausi päätettiinkin yhteisymmärryksessä kesken. Tampere on ainoa tietämäni paikka, jossa nähdään toisinaan negatiivisena se, että valmentaja tekee työnsä liian tosissaan. Tämän argumentin annoin kertoa itselleni myös Pajuojan Juupen potkujen yhteydessä viime kaudella. Mitä ihmettä? Pitäisikö meidän oikeasti joskus oppia ennemminkin arvostamaan sitä ja yleensäkin sitä mitä meillä on? Mikäs yhdistää jääkiekkomaajoukkueen nykyistä valmennuskaksikkoa Jalonen-Selin? Molemmat saaneet Ilveksestä potkut.

Pyrintö ja Kataja ovat ainoat joukkueet, jotka ovat viimeisten 5 kauden aikana olleet edes 4 kertaa välierissä. Tämäkin vuosi toi tullessaan sijoituksen neljän joukkoon runkosarjassa sekä yhden viirin lisää Pyynikin kattoon. En usko, että mikään seura Suomessa pystyy lupaamaan sen paremmin katsojilleen kuin omille toimijoilleenkaan enempää, kilpailu on niin kovaa. Omastakin mielestäni kausi kiistatta osoitti sen, että Pyrinnössäkin on perusteellisen keskustelun aika ja muutoksia tarvitaan. Niistä en tässä kirjoita enempää, sillä todennäköistä on että omalta osaltani tämä jäi tähän. Nyökkään kolmelle viirille katossa (jossa niitä ei aiemmin ollut yhtään) ja palkintokaappiin viidelle mitalille neljässä vuodessa ja luotan tulevaisuuden tuovan mitä on tullakseen. Mutta voin myös sanoa, että ei käy seuraa kateeksi jos yleisön haaliminen lehtereille ja jopa talkooväen rekrytointikin alkaa olla hankalaa "kun ei enää oikein pärjätä" - ja joukkue on jatkuvasti neljän joukossa sarjassa! Miten se olikaan: Respect the game.

Joku on joskus toivonut kirjaa näistä vuosista ja Pyrinnön menestyksen taustoista. Sellaista ei ole luvassa, sillä joukkueen sisäiset asiat ovat kuitenkin viime kädessä joukkueen sisäisiä, viime kauden blogeissa käytiin jo aika lähellä sitä rajaa mitä ulospäin on ammattimaista kertoa. Onneksi blogi lopetettiin täksi kaudeksi. Silti: Ehkä kuitenkin parasta näissä vuosissa, ja olennainen Pyrinnön menestystä selittävä tekijä, on se että meillä on hemmetisti hyviä jätkiä. Harjulan, Pulkkisen ja Väänäsen myötä on joukkuekemiasta lähtenyt paljon, mutta onneksi myös tilalle on tullut hienoja jätkiä joiden kanssa on ollut ilo kiertää tätä maata, ja välillä vähän ulkomaitakin.

Korisliigan toiset perättäiset finaalit ilman Pyrintöä alkavat ensi viikolla. Hienoa nähdä siellä 20 vuoden tauon jälkeen myös KTP. Jokainen viime vuonna blogiani seurannut tietää miten paljon arvostan KTP-Basketia, omasta mielestäni Suomen vahvinta korisbrändiä ja miten hienoa Kotkan kanssa on aina ollut kilvoitella. Kuten onnitteluviestiini finaalipaikasta kirjoitin: Suomen eniten hyviä äijiä. Mutta iso askel Suomi-korikselle on sekin, että toinen vahva korisbrändi Tapiolan Honka saatiin taas mukaan miesten Korisliigaan. Joukkue pääkaupunkiseudulta tarvitaan - ja Honka tarvitaan - liigassa. Nyt se sinne saatiin, josta Espooseen vielä kerran onnittelut.

Nyt vähän korisvideoita tilaukseen ja uusi yritys toteuttaa parin viikon päästä klinikkareissu jenkkeihin. Peli kehittyy, joten ei auta kuin yrittää pysyä mukana. Ja tehdä joskus tulevaisuudessa taas hommia vähän paremmin.