Mostar ja vihan hedelmät

Vaimo kävi keväällä isänsä kanssa Krakovassa. Kun tuohon hienoon kaupunkiin matkustaa, asiaan kuuluu luonnollisesti tehdä retki myös läheiseen Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriin. Appiukolle vierailu oli ensimmäinen, vaimolle toinen.

Paikka on toki pysäyttävä ja ajatuksia herättävä jo itsessään, mutta erityisen paljon ajatuksia oli tällä kertaa kuulemma herättänyt se, että palatessaan Krakovaan kaksikko näki ensimmäisenä – mitäpä muutakaan kuin uusnatsien mielenosoituksen.

Netissä lukee toki, että holokaustia ei koskaan tapahtunut. Moni uusnatsikin on asian sieltä lukenut. Tosiasia on kuitenkin, että holokausti ja juutalaiskysymyksen ns. lopullinen ratkaisu on historian parhaiten dokumentoituja tapahtumia ja todistusaineisto siitä kiistatonta kun asiaan yhtään vaivautuu perehtymään. Kuuden miljoonan ihmisen joukkomurhan museona seisoo Oswiecimin kylässä Krakovan lähellä entinen Auschwitz-Birkenaun keskitys- ja tuhoamisleiri. Muistona asioista, joiden ei olisi koskaan pitänyt tapahtua. Jotta ne eivät enää koskaan tapahtuisi uudestaan.

Vähän samanlainen fiilis kuin vaimollani Krakovassa oli itselläni, kun viime viikolla palasin retkeltä Bosnia-Hertsegovinan Mostariin ja erehdyin avaamaan puhelimen netin. Ok, itsepä olen valinnut feediini kaikki mahdolliset Kännissä ja läpällä-, Ääntä, perkele- , Uuninpankkopoika Sakari Timonen- ja Aito avioliitto –väen julkiset aivopierut –yhteisöt, mutta eivätpä ne mihinkään katoaisi, vaikka niitä seuraamatta jättäisinkin. Ja vielä vähemmän katoaisi se rasistinen, homofobinen, pseudonationalistinen tai silkasta vihasta kumpuava öyhötys, josta kyseiset yhteisöt kumpuavat. Silti: Miten joku VOI toivoa Suomeenkin sitä samaa, minkä seurauksia juuri olin ollut todistamassa? 

Mostar on siis kaupunki, jossa ehkä kaikkein konkreettisimmin näkyy se, mitä tapahtui entisen Jugoslavian alueella nimeltä Bosnia vuosina 1991-95. Tuo sekava tapahtumavyyhti johti siihen, että kansallisuudet taistelivat toisiaan vastaan, uskonnolliset ryhmät taistelivat toisiaan vastaan, toimeenpantiin etnisiä puhdistuksia ja lisäksi Jugoslavian sodissa kauhua ja pelkoa lietsoivat omankäden oikeutta toteuttaneet ns. puolisotilaalliset joukot.

Olipa siis kerran maa, jossa yhdellä jos toisellakin oli unelma vahvasta yhtenäisestä kansakunnasta joka kukistaisi muut kansallisuudet ja etniset ryhmät. Sitä unelmaa oltiin valmiit puolustamaan vaikka sodalla. Neljä vuotta sodittiin, kaikki kaikkia vastaan, välillä kroaatit ja muslimit yhdessä serbejä vastaan, välillä serbit ja muslimit yhdessä kroaatteja vastaan ja välillä kaikki yhdessä muslimeja vastaan. Mostarissa rintamalinja kulki kaupungin pääkadulla – sen jälkeen kun kaupunkia piirittäneet serbit oli ensin ajettu kauemmas, kroaatit ja bosniakit sotivat kaupungissa keskenään.

Miten kävi? Maa on raunioina ja osa rakennuksista on päätetty tarkoituksella jättää sellaiseen kuntoon kuin missä ne sodan jäljiltä ovat, muistomerkeiksi asioista joiden ei olisi koskaan tarvinnut tapahtua. Toisen puolen maata muodostaa nyt Bosnia-Hertsegovinan federaatio, toisen puolen serbitasavalta ja näiden välinen raja on voimakkaasti miinoitettu. Työttömyysprosentti on hieman yli 40, nuorilla aikuisilla huomattavasti korkeampi. Maa tarvitsisi ulkomaisia investointeja, mutta epävakaa ja arvaamaton sisäinen tilanne ei niitä suoranaisesti houkuttele. Sodassa tuhoutunut infrastruktuuri pitää huolen lopusta, tulonlähteet teollisuudesta turismiin kärsivät 20 vuoden takaisista tapahtumista edelleen ratkaisevasti.

Koska kukaan ei oikein luota keneenkään ja kaikkien ryhmien ääntä on kuultava päätöksenteossa, hallinto nielee yli 60% valtion budjetista. Kansanedustajia on noin 700, ministereitä 140 ja presidenttejä 3. Kaikilla kansallisuuksilla on päätöksiin veto-oikeus.

Euroopan Unioni nähdään mahdollisuutena ja jäsenyyden eteen onkin kyetty jonkin verran uudistuksia tekemään. Sodan aikaisia johtajia etsittiin pitkään tuomiolle, mutta kun heidän löytymisensä asetettiin EU-jäsenyyden ehdoksi, yllättävän moni löytyi kotoaan. Pienen maan ainoaksi mahdollisuudeksi selviytyä lasketaan joka tapauksessa yhteistyö muun Euroopan kanssa.

Tuttua? Kiihkonationalismi? Rasismi? Pyrkimykset sekoittaa valtauskontoa politiikkaan? Ei-toivottujen väestönosien puhdistaminen? Oman käden oikeus voimankäyttöön? Sisällissota ratkaisuna?

Suomella on oma historiansa, johon olennaisena osana kuuluvat vuoden 1918 tapahtumat. Verinen sisällissota ja siihen välillisesti liittynyt terrori sekä sodan jälkeiset, surkeat vankileirit joissa lopulta kuoli enemmän ihmisiä kuin itse sodassa. Vuoteen 1939 mennessä kansakunta kuitenkin kykeni yhdistämään voimansa ja puolustautumaan itänaapurimme massiivista sotilaallista offensiivia vastaan. Kykeneekö enää? Miten yhtenäiseltä kansakunnalta ulospäin vaikutamme kun näennäisiä vihollisia ovat milloin ne ihmiset jotka ovat syntyessään saaneet eri määrän pigmenttiä kuin valtaväestö, milloin ihmiset joiden seksuaalinen suuntautuminen ei ole sama kuin omamme, milloin Punainen Risti, milloin Yleisradio, milloin EU, milloin ihmiset jotka kieltäytyvät tuomitsemasta ja vihaamasta muita ihmisiä em. ominaisuuksien perusteella – ja maan ylintä poliittista päätöksentekovaltaa käyttävistä hallintoelimistä löytyy poliitikkoja, jotka tietoisesti näitä vastakkainasetteluja ruokkivat? Informaatiosota, Venäjä, anyone?

Euroopan Unionin alueella ei ole sen olemassaoloaikana käyty yhtään sotaa. Hyvä saavutus Euroopassa, jonka historia on valitettavan sotaisa. Mutta naapurissa, Jugoslaviassa käytiin. Monta. Bosniassa sota oli aiemmin lyhyesti kuvatuista syistä erityisen verinen.

Yksi asia yhdistää niin Suomen sisällissotaa, holokaustia kuin Bosnian sotaakin: Niiden ei olisi tarvinnut tapahtua. Vihalla ei koskaan saavuteta mitään hyvää, vain lisää vihaa. Katkeruutta. Kostoa.

Kiihkonationalismi ei ole koskaan johtanut mihinkään hyvään. Etniset puhdistukset eivät ole koskaan johtaneet mihinkään hyvään. Uskonnon sotkeminen politiikkaan…tiedämme kyllä. Herrakansoja tai –rotuja ei ole. Yhtenäiskulttuuri kuuluu keskiajalle. Vähemmistöt ovat rikkaus.

Balkanin kiertueella tuli pitkästä aikaa seistyä myös rajatarkastuksissa ja vaihdettua rahaa. En todellakaan kaipaa kyseisiä rituaaleja takaisin Euroopan sisärajoille. Jos jotain Balkanilta kaipaan, niin paitsi ihmisten ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, myös sitä uskoa yhteistyön ja nimenomaan EU:n mahdollisuuksiin kuin sieltä tällä hetkellä löytyy. Entinen Jugoslavian Tasavalta Makedonia mainostaa edelleen joka paikassa itseään houkuttelevana investointikohteena ja tuo esiin vetovoimatekijöitään, joilla pääomia houkutellaan. Täällä se innostuneisuus, joka vielä 90-luvulla vallitsi, on kadonnut johonkin.

Miltä Suomi näyttää tällä hetkellä ulospäin? Miksi se on Makedonia, joka mainostaa olevansa ”New Business Heaven in Europe” eikä me? Edelleen uskon ja toivon että suurinta meteliä pitää edelleen suhteellisen pieni joukko ihmisiä, rasistinen ja homofobinen mölymystö. Olen myös ihan varma siitä, että suurin osa Suomen kansasta tuntee historiaa sen verran, että tietää mitkä menneistä tapahtumista olisivat saaneet jäädä tapahtumatta ja mitä jälkipolvet niistä voivat oppia.

Huumorintaju on aina suhteellinen asia. Itselläni se on luultavasti niin rajoittunut, että en osaa pitää puheita sisällissodasta, etnisistä puhdistuksista, vähemmistöjen oikeuksien rajoittamisesta tai oman käden oikeuden laillistamisesta ihan pelkkänä hupsutteluna.

Vihapuhe ja joka suunnasta pursuava törky on kaiken lisäksi jumalattoman kuluttavaa. Onneksi se on vähitellen alkanut kuluttaa jo sen suurimpia tuottajiakin siinä määrin, että osallistujamäärät erilaisissa tapahtumissa ovat kääntyneet jyrkkään laskuun. Ehkä juuri se tuntuu huolettavankin niitä poliitikkoja, joiden kannatus ja sen tuoma asema, huomattava palkka ja puolueen tai säätiön kassaan kilahtava rahamäärä ovat siitä riippuvaisia. Ehkä kuitenkin kannattaisi vähitellen kehitellä jo muitakin teemoja.

Yhdestä asiasta nimittäin olen täysin vakuuttunut: Ihan niin kuin Britannian EU-äänestyksessä, myös meillä Suomessa nuoret tietävät kyllä missä mennään. Heidän suhtautumisensa erilaisuuteen, kansainvälisyyteen ja moniin muihinkin arvoihin, kyky luottaa itseensä, yhteistyön voimaan ja nähdä mahdollisuuksien sijaan uhkia näkyy tälläkin hetkellä monella elämänalueella urheilusta yrityselämään. Tulevaisuus on heidän – ja mieluiten menisin itsekin jo kohti sitä tulevaisuutta. Menneisyys on niin nähty.

”Reppanat täyttää päivät nettivihalla

Pidän sateenkaaribailut mun takapihalla

Ei kenenkään onni oo multa pois

Vaikken ite siinä tunnelissa operois” (Atomirotta)