Tarina nimeltä urheilu

Suomi voitti sunnuntaina jääkiekon nuorten maailmanmestaruuden. Hieno saavutus, joka on saanut valtakunnallisestikin huomattavan suurta arvostusta ja mediahuomiota. Syystäkin, sillä jääkiekko on suomalaisille rakas laji. "Kun Suomi pelaa lätkää / se iskee joka jätkään", riimitteli jo J. Karjalainen aikoinaan Pate Mustajärven laulettavaksi ja osui viiltävän oikeaan.

Vanhan liiton miehenä olen seurannut jääkiekkoa pitkään. Muistan nekin ajat, kun ensimmäistäkään arvokisamitalia ei tullut koskaan, mistään eikä mitenkään - tai jos tuli niin se kirjaimellisesti kustiin kakkosmaalivahdin doping-testiin. Muistan kun se ensimmäinen mitali lopulta Calgaryn olympialaisista tuli, Ari Mennanderin toimittama dokumentti aiheesta liikutti viime viikonloppunakin tv:stä katsottuna niin, että silmäkulmaa piti pyyhkiä. Hieno joukkue, joka voitti kisoissa sekä Neuvostoliiton että Kanadan ja nousi Ruotsia vastaan kahden maalin takaa tasoihin. Ja olihan se Raipe niihin(kin) aikoihin välillä aivan järkyttävän hyvä.

Muistan ensimmäisen MM-mitalin, kauan odotetun maailmanmestaruuden, ja vuosituhannen taitteen jolloin MM-mitaleita ropisi solkenaan. Jopa siinä määrin, että ne kärsivät pienen inflaation. Kun Suomi hävisi Hannu Aravirran aikakaudella MM-finaalin kolmannen kerran, iltapäivälehden lööpissä asti mainostettiin ohjeita "Näin selviät MM-kisamasennuksesta." Kaikkien aikojen kovimman meriittilistan kiekkomaajoukkueen peräsimessä kasanneesta Aravirrasta tuli Jaska Jokusen veroinen luuseri.

Kyllä, viime vuosina jääkiekko on onnistunut allekirjoittanutta myös ärsyttämään. Suurin syyllinen ei kuitenkaan ole ollut laji itse, vaan sen ympärillä mauttomaksi muuttunut karjalalippisjournalismi. Kieltäydyn rinnastamasta IIHF:n rakentamaa, sinänsä ansiokasta kaupallista tuotetta ja viihdetapahtumaa, jääkiekon MM-kisoja, sotaan. En usko että muiden maiden maajoukkueet kootaan ja harjoitetaan turnaukseen vain kukistamaan pieni Suomi. Kaksinaismoralismia vierastavana ihmisenä en aina arvosta jääkiekon tapaa ajaa kaksilla rattailla suhtautumisessaan moneen asiaan, tappeluista alkoholiin, vaikka se ehdottomasti heidän etujensa mukainen toimintatapa onkin.

Pikkuleijonienkin voiton uutisoinnissa lyötiin asioita yli. Miksi? Jos Ruotsi on voiton hetkellä nöyryyttänyt vastustajaa ja mauttomasti ottanut maalivahtia pois tai vaihtanut kultaiset kypärät päähän, miksi meidän pitäisi? Joukkueen saama "kriisiapu" on normaalia välittämistä urheilijoista tappionkin hetkellä. Sitä olisin omalla urallani toivonut joskus omaltakin organisaatiolta enemmänkin. "Ennalta järjestetyt voitonjuhlat" olivat sitä, että mahdolliseen voittoonkin oli varauduttu ennalta. Tuhansien ihmisten massatapahtumaa ei parissa tunnissa pieraista kasaan.

Silti jääkiekko sykähdyttää. Urheilu sykähdyttää minua silloin kun urheilija, mieluiten monta urheilijaa yhdessä venyy omille äärirajoilleen, yltää maksimaaliseen suoritukseen. Siksi ponnahdin tuolista ylös MM-finaalin jatkoajalla, tuomarin osoittaessa maalia, nopeammin kuin huonoimmankaan erotuomarin vihellyksen jälkeen koriskentän laidalla. Tunnen kyllä muutamia joukkueen jäseniä tai he liittyvät minuun välillisesti ja olin heidän puolestaan suunnattoman iloinen, mutta kaikkein iloisin olin urheiluihmisenä. Suomen voittoon ottelussa ja koko turnauksessa tiivistyi kaikki se, mikä urheilussa on hienoa.

Samaan aikaan toisella kanavalla nähtiin, miten Suomi selvitti tiensä lentopallon MM-kisoihin. Kiistattoman upea ja kaiken mahdollisen respectin arvoinen suoritus sekin. Koripallossakin MM-paikka on edelleen mahdollinen, joskaan EM-kisojen kautta paikkaa ei aivan irronnut ja erillisiä MM-karsintoja ei Euroopassa pelata.

Lentopallo ja koripallo ovat kansainvälisen liiton jäsenmailla mitattuna maailman kaksi suurinta pallopeliä. Jääkiekko ei ole maailmanlaajuisesti tarkasteltuna kovin suuri laji, eikä edes eurooppalaisittain. Viimeksi tarkistaessani Saksassa taisi olla enemmän rekisteröityjä käsipalloilijoita kuin koko Euroopassa jääkiekkoilijoita.

Mitä sitten? Urheilu on urheilua ja siihen liittyvät tunteet pitkälti samanlaisia lajista riippumatta. Lento- ja koripallon saavutukset ovat tänä vuonna myös sykähdyttäneet, koripallon tietysti erityisesti sillä kyseessä on oma leipälajini. Suomen kansan sydämissä molemmilla on kuitenkin vielä matkaa jääkiekon tasolle ja siihen ei auta mikään muu kuin aika, työ ja arvostuksen ansaitseminen. Esimerkiksi koripallossa asiaa pitäisi edesauttaa se, että maajoukkue menestyy upeasti ja omakin sarja on erittäin kovatasoinen - mistä kertoo sekin, että maajoukkueen ja lajin keulakuvista ilahduttavan moni pelaa kotimaassa. Jos tätä ei onnistuta hyödyntämään lajin markkinoinnissa, sääli.

Lajien keskinäinen sijoittaminen paremmuus- ja arvojärjestykseen on mahdotonta, tarpeetonta ja tyhmää. Kuten kaksoisolennoksenikin joskus tituleerattu Late Hollo mainiossa blogissaan tänään kirjoitti, en ole itsekään koskaan ymmärtänyt Vuoden urheilija-titteliä. Miten voi laittaa järjestykseen yksilöurheilijan ja joukkueen jäsenen tai vaikkapa suunnistajan ja formulakuskin. Vuoden urheilijan valinnassa lieneekin enemmän kyse toimittajien omasta hännännostosta ja vallankäytöstä, joka näkyy mediassa koska valinnan tekevät toimittajat itse. Lisäksi Hjallis ja kumppanit ovat onnistuneet tuotteistamaan valinnan osaksi näyttäytymis- ja pasastelutapahtumaa Urheilugaalaa, jonka voin kuvitella herättävän urheilun kenttätyöläisissä vuosittain vähän samanlaisia tuntemuksia kuin Linnan juhlat Kiekkovieraissa.

Eivät minuakaan kaikki urheilutapahtumat samalla tavalla sykähdytä. Mutta olennaista ei ole laji, eikä edes saavutettu menestys, vaan sen taustalta löytyvä tarina. Millainen matka on kuljettu ja millainen hinta menestyksestä on yhdessä maksettu. Se ei välttämättä ole saavutuksessa ja saavutuksessa sama. Hanno Möttölän jatkoaikakolmonen Venäjää vastaan syksyn EM-kisoissa ei ollut ihan mikä tahansa onnistunut kolmen pisteen heitto, vaan siitä suorituksesta tekivät ainutlaatuisen sitä edeltäneet 18 vuotta.

Silti, vaikka joku tapahtuma ei minua henkilökohtaisesti sykähdytä, monelle muulle sama asia voi olla maailman tärkein ja hienoin ja se ei ole millään tavoin väärin eikä keneltäkään pois. Meillä saa myös olla omia erikoislajejamme, joissa menestymisestä voimme yhdessä olla ylpeitä, ja se on arvokasta ja hienoa. Vastaavasti jotkut maailmalla erittäin suuret lajit kuten kriketti tai maahockey ovat Suomessa marginaalissa, mutta se ei estä lajin suurmaita tuntemasta lajistaan suurta kansallista ylpeyttä.

Kaikkia viikonlopun ja alkuvuoden menestyjiä lajiin katsomatta haluaisin kiittää yhdestä asiasta ja siinä on samalla suurin syy, miksi itsekin halusin tästä asiasta kirjoittaa: Olen kovin surullinen siitä, että nykypäivän mediassa, niin joukkotiedotusvälineet, sosiaalinen kuin interaktiivinenkin media mukaan lukien, suuren osan sisällöstä voisi korvata Rokan Antin vanhalla lauseella: "Kaikel' viisii on maailma vinossa." Eräänä aamuna joululomalla kun tapani mukaan otin puhelimen käteen ja aloin surffailla niin Facebookissa kuin iltapäivälehtienkin sivuilla, tunsin jopa voimakkaan fyysisen pahanolon tunteen. Eikö todellakaan mitään positiivista MISSÄÄN? Tänään oli. Vilkuilin kaupan kassalla oikein tarkoituksella Ilta-Sanomien etusivua ja näin se oli: Pelkkiä positiivisia uutisia! Näistä kolme neljäsosaa liittyi urheiluun. Kiitos, urheilu! Tätä tarvitaan. Tätä tosiaan tarvitaan.

Jääkiekon maailmanmestaruudessa 1995 ei sovi unohtaa sen historiallista kontekstia. Takana olivat vaikeat ajat, 90-luvun alun musertava lama. Menestys yhdisti kansakuntaa ja toi sille osaltaan sitä positiivista, kollektiivista energiaa jolla lamasta noustiin kohti tulevaa teknologiabuumia.

Muistuttaisin palloilujoukkueidemme menestyksestä puhuttaessa kuitenkin myös seuraavasta: Mitä niiden takaa löytyy? Kuunnellaan sitten Henrik Dettmannia, Tuomas Sammelvuota tai Karri Kiveä, viimeistään rivien välistä löytyvät samat menestystekijät - yhteistyö, yhteen hiileen puhaltaminen, toisten kunnioittaminen, omiin vahvuuksiin keskittyminen, usko ja luottamus itseen ja toisiin, jokaisen oma panos yhteisen asian eteen, ja näistä kaikista kumpuava yhteishenki.

Voisiko näistä menestystekijöistä olla maallemme apua muutenkin kuin vain urheilussa?