Rasismiblogi

Tarina elävästä elämästä 1980-luvun alusta: Tampereen Pyrintö pelaa ensimmäisiä kausiaan koripallon SM-sarjassa divarivuosiensa jälkeen. Pelataan kotiottelua ja vierasjoukkueen kannattajat ovat perinteiseen tapaan ryhmittyneet suosikkijoukkueensa vaihtopenkin yläpuolelle B-katsomoon. Nousuhumalainen miesjoukko alkaa huudella törkeyksiä Pyrinnön tuolloiselle, tummaihoiselle jenkkivahvistukselle. Lievimmästä päästä ovat kommentit, joissa pelaaja toivotettiin tervemenneeksi takaisin Liberiaan. Vierestä kuunnelleet kotijoukkueen kannattajat ihmettelevät huutelua, pelaahan vierasjoukkueen omissakin riveissä tummaihoinen vahvistus. "Niin mutta meidän neekeri on hyvä neekeri," kuului perustelu.

Kuinka paljon on loppujen lopuksi 30 vuodessa muuttunut? Ainakin yksi asia on ennallaan: Suomessa suhtaudutaan suurin ennakkoluuloin asioihin ja ihmisiin, joita emme tunne. Onneksi maailma on 30 vuodessa sentään tiedonvälityksen kehittymisen ja mm. matkailun lisääntymisen myötä pienentynyt sen verran, että yhä useampi suomalainen on tutustunut eri kulttuureista tuleviin, etniseltä taustaltaan perinteisestä härmäläisestä eroaviin ihmisiin. "Tieto vie pohjan varmoilta mielipiteiltä," sanoi jo opinto-ohjaajamme aikanaan.

Tarpeetonta rasismikortin heiluttelua näkee toki edelleen turhan paljon. Oman idioottimaisen käytöksen oikeuttaminen rasismiin vetoamalla on iso karhunpalvelus rasismin vastaiselle työlle. Se vie pohjan pois asialliselta keskustelulta ja vain ruokkii ennakkoluuloja molempiin suuntiin. Myös sen kieltäminen ettei ihmisen ihonvärillä olisi mitään merkitystä johtaa tavallaan harhapoluille - totta ihmeessä ihonväri vaikuttaa ihmisen identiteettiin aivan kuin se, onko hän mies vai nainen, nuori vai vanha, lyhyt vai pitkä, lihava vai laiha ja niin edelleen. Kaikki me olemme erilaisia. Mutta ihonväriin perustuvat ennakkoluulot joutaisivat nykymaailmassa jo historian romukoppaan.

Valitettavasti niitä kuitenkin edelleen esiintyy. Yli 3.500 ihmistä äänesti eduskuntavaaleissa ehdokasta, joka puhuu eduskunnassa neekeriukoista tai siitä, miten Suomen kehitysapu lihottaa Afrikassa poppaukkoja. Saman puolueen puheenjohtaja vastustaa talousapua "Kreikan Zorbaksille" aivan kuin me suomalaiset olisimme jotenkin kehittyneemmällä tasolla kuin he. Emme ole. Kreikassa oli sivistysvaltio jo yli 2.000 vuotta sitten, meidän valtiomme on vasta pian 95 vuoden ikäinen. Eikä paljoa päälle 100 vuotta ole siitäkään kun sitä asuttava kansa kömpi ulos maamme laajoista metsistä. Teollisuuden ja sivistyksen tänne toivat niin sanotut ulkomaalaiset - ruotsalaiset, englantilaiset, saksalaiset ja osin venäläisetkin. Emme me sen huonompia ole kuin muutkaan, mutta ei meillä oikeasti ole varaa itsestämme mitään maailman herrakansaakaan tehdä.

Kun YLE - valitettavan pienellä budjetilla ja ehkä siksi toteutuksessa pahasti ontuen mutta kuitenkin - päätti toteuttaa kiinnostavan idean ja toteuttaa lyhytelokuvan Mannerheimista yhteistyössä afrikkalaisten kanssa, ei kohua noussut siitä että Marski pahoinpitelee elokuvassa vaimoaan, vaan siitä että pääosan esittäjä on tummaihoinen. Lööpit kirkuivat kansan raivostumisesta taas kerran - lähettäen samalla vaarallisen viestin esimerkiksi lapsille ja nuorille.

Asenteet muita ihmisiä kohtaan opitaan ensisijaisesti kotona ja lapsen/nuoren lähipiirissä. Yhteiskuntaopin kokeessa opettaja saa edelleen valitettavan usein lukea miten ulkomaalaiset tulevat tänne ja vievät työpaikat vaikkei kaikille suomalaisillekaan riitä töitä, ja sen lisäksi ilmeisesti samat ulkomaalaiset kuitenkin myös lorvivat täällä tekemättä mitään ja elävät sosiaalituilla. Olen usein joutunut kehottamaan oppilaita edes valitsemaan kumpi näistä asioista on heidän mielestään ongelma, sillä ne tavallaan sulkevat toisensa pois. Sitä että mielipiteelle löytyisi joku perustelu, on turha vaatia. Sen tiedän, että koulussa asiaa ei ole opetettu. Vahva mielipide on lähtöisin muualta - ja tieto veisi siltäkin pohjan pois.

En usko, että yhdestäkään niistä lapsista, jotka Pyynikin käytävillä Pyrinnön koripallo-ottelujen aikana nykyään leikkivät, kasvaa rasisteja. Etnisiltä taustoiltaan monenkirjava joukko lapsia tulee keskenään toimeen, keksii yhteistä tekemistä ja kaikilla on hauskaa. Sen parempaa suvaitsevaisuuskasvatusta ei taida olla mahdollista edes kuvitella.

Koulullamme vieraili toissaviikolla suvaitsevaisuuskasvatuksen merkeissä myös delegaatio Walter ry:stä. Ryhmä koostui neljästä etniseltä taustaltaan erilaisesta suomalaisesta, siihen kuului yksi jenkkifutaaja ja kolme koripalloilijaa - yksi suomalaistunut amerikkalainen, yksi kaksoiskansalainen ja kaksi Suomessa syntynyttä ja ikänsä Suomen kansalaisuuden omannutta, mutta tummaihoista jäsentä. Ryhmä laittoi oppilaat pohtimaan työpajoissa sellaisia kysymyksiä, kuten "kuka heistä on eniten suomalainen" ja "aseta tärkeysjärjestykseen asiat, jotka tekevät jostakusta suomalaisen." Oppilailta kerätty palaute oli ylitsevuotavan positiivista.

Juuri tällaista asennekasvatusta tarvitsemme. Tutustumista toisiin ihmisiin. Me kaikki olemme vain ihmisiä, jotka jotenkin yrittävät täällä selvitä päivästä toiseen. Itseemme verrattuna erilaiset ihmiset ovat sillä matkalla suunnaton rikkaus, kunhan uskallamme heidät ensin kohdata. Kun kaksimetrinen tummaihoinen lihaskimppu Greg Joyner teki Walter ry:n vierailulla käytännön pilan, käveli auki olleesta luokan ovesta sisään ja kertoi oppilaille olevansa tänään sijaisopettajana, oppilaiden reaktio oli luonnollinen hämmästys. Mutta tilanne vapautui nopeasti: niin, miksi ihmeessä ei voisi ollakin?

Koulullamme on viimeiset 2 vuotta toiminut maahanmuuttajille tarkoitetun valmistavan opetuksen ryhmä. Pidän tätä valtavan hienona asiana koulun kasvatustehtävää ajatellen. Toivottavasti koskaan enää ei kenenkään tarvitse kokea tilannetta, jossa kouluun tulee yksinäinen, huonosti suomea ymmärtävä somalipoika, joka sijoitetaan opiskelemaan luokkaan, jossa muut oppilaat ovat toisensa polvenkorkuisesta tuntevia lapsia alueelta, jossa monikulttuurisuudesta ei juurikaan ole kokemuksia.

Parhaiten kohtaa toisen tulemalla tätä vastaan. Maahanmuuton kohdalla tätä kutsutaan integraatioksi. Maailmankuvamme avartumisen ja asenteidemme päivittämisen ohella se on kolmas ratkaisevan tärkeä tekijä rasismin torjunnassa ja tulevaisuuden Suomen rakentamisessa. En halua Tampereelle enkä koko Suomeen erillisiä siirtolaisten asuinalueita, ghettoja, jollaiset tekevät yhteiskuntaan integroitumisen mahdottomaksi. Haluan, että Tampere on tulevaisuudessa erilaisten ihmisten yhteinen koti, jossa kaupunki tukee niin suvaitsevaisuuskasvatusta kuin integraatiotakin kaikin mahdollisin tavoin. Tässäkin erityisesti kolmannen sektorin toimijoiden tukeminen on tärkeää. Suvaitsevaisuus ja integroituminen ovat asioita, joille pitää antaa edellytykset tapahtua - niitä ei voi ylhäältä ohjatusti pakottaa tapahtumaan.

Korisliigan playoffeissa nähdyt apinakyltit olivat masentava episodi. Ne olivat ensinnäkin askel takaisin 80-luvun alkuun ja katsomon Liberia-huutoihin. Syrjäisellä pikkupaikkakunnalla ne saattoivat toki kertoa enemmän kantajistaan kuin mistään muusta. Mutta se, että asia hoidettiin lakaisemalla se vain maton alle oli erityisen surullista, sillä urheilu jos mikä on myös parasta maahanmuuttajien tai muiden erilaisen kulttuuritaustan omaavien ihmisten integrointia yhteiskuntaan. Erityisesti koripallo voisi jalkapallon ohella olla tässä suhteessa merkittävä edelläkävijä, sillä nuo suuret maailmanlaajuiset lajit yhdistävät kaikenrotuisia ihmisiä.

Erilaisten historian tapahtumien myötä me suomalaiset olemme saaneet etuoikeuden syntyä maahan, jossa monet asiat ovat paremmin kuin muualla. Mutta se ei oikeuta meitä suhtautumaan alentavasti niihin ihmisiin, joiden tausta on toinen. Eikä meistä tullut vaurasta, kehittynyttä valtiota eristäytymällä omaan Impivaaraamme, vaan juurikin päinvastoin.

Yksi hienoimpia ja rikastuttavimpia asioita elämässä on tutustua erilaisiin ja/tai eri kulttuureista tuleviin ihmisiin. Suosittelen kaikille.