Omista ja naapurin tuloista (Blogi 5.1.2013)

"Viime vuoden verotiedot täältä heti kello 9 - katso kuinka paljon naapurisi tienasi." Sama otsikko eri sanoilla eri verkkomedioissa nykyisin vuosittain jo päiviä ennen, kuin edellisen vuoden verotiedot tulevat julkisiksi. Niiden julkistamisen jälkeen taas päivätolkulla yhä uusia juttuja siitä, kuinka paljon kukin yhtään tunnetumpi suomalainen tienasi.

Kysyntään vastataan tarjonnalla. Media ei tuputtaisi meille jokaisen Tauno Tasalakin ansioita, elleivät ne lukijoita kiinnostaisi. Ja onhan kansa ollut kiinnostunut verotiedoista jo ennen internetiä, paksut ns. juorukalenterit olivat kioskien hittituotteita jo vuosia sitten ja naapurin verotiedot on sitä paitsi voinut halutessaan kysyä jo kauan vaikka tekstiviestilläkin.

Miksi, sitä en tiedä. Voin rehellisesti sanoa etten tiedä paljonko kukin naapurini tienaa, enkä edes halua tietää. Siihen on hyvä syy - asia ei minua kiinnosta.

Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö piti hienon uudenvuodenpuheen. Arvostan erityisesti sitä, että presidentti uskalsi uhmata nykyisin vallalla olevaa koodia ja olla asioista jotakin mieltä. Viittaus oleskeluyhteiskuntaan oli sitä, mitä olen jo pitkään toivonut jonkun sanovan ääneen - ei sillä keisarilla ole niitä vaatteita. Samoin presidentti toivotti puheensa lopuksi Jumalan siunausta, mikä on tuntunut myös herättävän keskustelua. Arvostin myös tuota elettä, enkä suinkaan uskonnollisista lähtökohdista. Presidentti olisi voinut toivottaa puheensa lopuksi Allahin, Buddhan tai Suuren kurpitsan siunausta ja vaikka hänen paperinsa olisi pitänyt järjestyksessä nelikätinen Vishnu, sillä ei ole merkitystä - uskonnonvapaus tarkoittaa myös sitä, että ihmisellä on halutessaan oikeus uskoa. Sen tahdomme turhan usein nykyisin unohtaa.

Varsinaisen mediapommin presidentti pudotti kuitenkin vasta puhetta seuraavana päivänä ilmoittaessaan, että haluaa pudottaa palkkiotaan samalle tasolle, kuin palkkio on ollut hänen edeltäjänsä aikana. Tuotakin elettä on toki pakko arvostaa, Niinistö ainakin elää niin kuin opettaa. Tiukka talousmies on tiukka talousmies. Suomalaisia johdetaan edestä ja muilta on helpompi vaatia kun itse näyttää ensin esimerkkiä.

Presidentti Niinistön ratkaisua seurannut keskustelu onkin sitten ollut vertaansa vailla. Keskustelu on pitänyt sisällään hyviä ja tärkeitä pointteja sekä aitoa huolta maamme tulevaisuudesta, mutta mukana on ollut myös aimo annos kaunaa, kateutta, populismia, poliittisten irtopisteiden keruuta ja surullista tietämättömyyttä. Ohessa muutama keskeinen näkökohta, jotka haluaisin omalta osaltani tehdä selväksi:

- Suomalaisen teollisuuden ja yleensäkin vientimme kilpailukyky ei ole heikentynyt siksi, että johtajille maksetaan suuria palkkoja. Se on heikentynyt siksi, että maailma globalisoituu ja olemme mukana yhä kovemmaksi käyvässä maailmanlaajuisessa kilpailussa. Olemme usein kyllä halukkaita ottamaan rusinat pullasta ja nauttimaan globalisaation eduista siltä osin kuin se tuo ulottuvillemme edullisia kulutushyödykkeitä, mutta missään asiassa ei ole vain hyviä puolia, vaikka meidän tulee aktiivisesti pyrkiäkin vaikuttamaan myös siihen, että kehitys tapahtuu koko maailmaa ajatellen vastuullisella tavalla. Sijaintimme, ilmastomme ja korkea työn hinta maassamme ovat esimerkkejä asioista, jotka tekevät tuotteistamme maailmalla kalliimpia ja siten vähemmän haluttuja. Voimme kompensoida noita asioita esimerkiksi laadukkaalla koulutuksella ja tuotteiden korkealla jalostusasteella sekä uusilla innovaatioilla - mikä taas kertautuu siihen, että koulutuksen olisi pian taas syytä saada ansaitsemansa arvostus myös yhteiskunnan sisällä.

- Pitää myös muistaa, että mitä koulutetumpaa väestö on, sen myöhempään se astuu työelämään, mikä helposti lyhentää työuraa sen alkupäästä ja tavoitteena pitää totta kai olla, että se lyhentäisi sitä mahdollisimman vähän. Koska ihmisten elinikäodote pitenee jatkuvasti - nyt syntyvän tyttölapsen odotettu elinikä on 100 vuotta - ei meillä ole varaa siihen, että ihmiset aloittavat työt kolmikymppisinä ja jäävät kuusikymppisinä eläkkeelle. Työuria on pakko pidentää, ja lisäksi työelämän joustoja pitää lisätä siten, että henkilö voi tehdä työtä elämäntilanteeseensa sopivan määrän ja saada siitä palkkaa työsuorituksensa mukaisesti. Työn korkea hinta on maassamme myös merkittävä työllistämisen este.  Henkilö, joka sanoo nämä asiat ääneen ei ole, tulotasostaan riippumatta, välttämättä oikeistolainen, porvari tai lahtari vaan realisti. Samoin aitoa huolta tulevaisuudestamme kantavat ne, jotka uskaltavat sanoa ääneen että kilpailukykymme on 2000-luvun aikana laskenut merkittävästi ja asialle pitää tehdä jotain. Kilpailu on kovaa ja yritysten johto työskentelee kovan paineen ja isojen haasteiden ympäröimänä. Jos he onnistuvat siitäkin huolimatta saamaan yrityksensä toimimaan taloudellisesti kannattavasti ja täten myös työllistämään ihmisiä, on kyseessä ennemminkin jokaisen hänen palkkaansa kuluneen euron arvoinen suoritus.

- Julkista keskustelua siitä, kenen palkkaa pitäisi alentaa ja kuinka paljon, seuratessa, tuntuu välillä siltä ettei ole väliä miten päästään siihen tulokseen että naapuri saa vähemmän palkkaa kuin nyt, kunhan niin tapahtuu. Jopa suhteellisen korkeassa päättävässä asemassa olevilta henkilöiltä on näkynyt julkisuudessa lausuntoja, joissa onnellisesti sekoitetaan se, alennetaanko palkkoja vai nostetaanko veroja ja erityisesti lisätäänkö verotuksen progressiota. Kyseessähän on aivan eri asia, ratkaisuilla on aivan erilaiset vaikutukset niin yritysten kilpailukyvyn kuin julkisen sektorin taloudenkin kannalta. Ei voi olla niin, että pääasia on, ettei kukaan tienaa kovin paljon - kysymys on siitä millaiset tavoitteet meillä ratkaisuja tehdessämme on.

- Yksityinen sektori viime kädessä kuitenkin luo sen vaurauden, jonka hedelmistä me kaikki pääsemme nauttimaan, jos pääsemme. En vieläkään käsitä sitä, miksi kaikki loka suurista palkoista ym. kaadetaan niiden niskaan, joiden työllä koko Suomi loppujen lopuksi elää. Samaan aikaan julkisella sektorilla saa kenties rauhassa tehdä suojatöitään miellyttävässä konttorissa jos jonkinnäköistä jaakkoparantaista tai muuta ohjeistamispäällikköä. Kriittistä tarkastelua tarvitaan myös siihen, millainen julkisen sektorin virka on ylipäätään tarpeellinen. Turhasta paperinpyörittämisestä maksaminen on paljon enemmän hukkaan heitettyä rahaa, kuin maksaa hyvästä ja tuottavasta työstä vaikka vähän liikaakin.

- Vaikka monesta asiasta nykyään Brysselissä päätetäänkin, ylintä päätösvaltaa käyttää Suomessa edelleen eduskunta. Sillä on 2010-luvun mittaan edessään todella merkittäviä päätöksiä, suuria linjaratkaisuja joilla maamme hidasta näivettymistä joko jatketaan tai sitten kurssi käännetään uudestaan nousuun. Entisestä Pohjolan Japanista on mahdollista hyvinkin helposti tehdä Pohjolan Albania jähmettymällä menneisyyteen. Pidän täysin käsittämättömänä sitä, miten kansanedustajien palkoista on tehty koko palkka-alea koskevan keskustelun kärki. Kyllä, jos haluamme hyväksyä sen että kansanedustajien tärkein tehtävä on esitellä vaatekaappiaan tai uusia ihmissuhteitaan mediassa, silloin siitä hommasta ei tarvitse maksaa kovin suurta palkkaa. Mutta mikäli joskus voisimme antaa politiikalle ja itse valitsemillemme edustajille heidän asemansa mukaisen arvostuksen ja tiedostaa miten isoista asioista Arkadianmäellä viikoittain päätetään, silloin on mielestäni ensiarvoisen tärkeää että kansanedustajan palkkaus on sellainen, joka tekee tehtävästä houkuttelevan. Pidän erittäin huolestuttavana sitä, että joidenkin kansanedustajien mielestä heidän työnsä ei haastattelulausunnoista päätellen ole juuri minkään arvoista. Silloin tulee mieleen, että puolitoista vuotta edustajana ei näköjään ole vielä riittänyt tekemään edustajalle selväksi, miten arvokkaaseen tehtävään hänet on valittu - ja silloin kansankin on vaikea edustajiaan kunnioittaa.

- Niin kauan kuin aikakonetta ei ole kukaan keksinyt, meidän tulee elää tätä päivää. Siinä sivussa voimme toki kysyä itseltämme olivatko asiat sitten ennen loppujen lopuksi niin hyvin. Historianopettajana usein törmää siihen, että kaikkina menneinä vuosikymmeninä tyytymättömyyden määrä on loppujen lopuksi ollut vakio. Paluuta jatkuvien devalvaatioiden aikaan, tullipolitiikasta ja muusta protektionismista puhumattakaan, tuskin koskaan enää tulee. Globalisaatio on lyhyellä aikajänteellä tarkasteltuna lisännyt hyvinvointiamme merkittävästi. Todennäköistä on kuitenkin, että valitsemme tulevaisuutta ajatellen minkä tien tahansa, meidän pitää myös varautua siihen että näin ei tule olemaan aina. Ansiotasomme saattaa laskea. Työuramme saattavat pidentyä. Joistakin kiveen hakattuina pitämistämme etuuksista saatetaan joutua luopumaan. Ja niin kauan kuin yliopistoissa ongelmana on se, että opiskelijoiden autoille ei ole riittävästi parkkipaikkoja, alakouluissa oppilaita kiusataan jos älypuhelin ei ole viimeisintä mallia, yläkouluissa tytöillä on koululaukkujen sijaan sellaiset merkkilaukut joihin koulukirjat eivät edes mahdu ja aikuisilla on varaa juoda sellaiset määrät viinaa kuin Suomessa juodaan, niin inhorealistisesti ajatellen voisi kysyä olisiko meillä varaa jopa hyvinvoinnistamme vähän tinkiäkin?

Summa summarum: Keskustelu palkkojen alentamisesta on tervetullut sohaisu muurahaispesään jos se avaa tietä keskustelulle suomalaisen työelämän kokonaisvaltaisesta uudistamisesta. Jos se vain tarjosi uuden tilaisuuden purkaa kaunaa ja katkeruutta, se ei vie Suomea ainakaan eteenpäin. Olemme isojen haasteiden edessä ja ne voidaan kohdata menestyksekkäästi vain yhteistyöllä ja rohkeudella viedä läpi tarvittavat uudistukset.

Vastakkainasettelun aika on ohi.