Susijengi

Jos tämä blogi olisi kirjoitettu vuonna 2006, otsikko voisi viitata kahteen eri asiaan: Joko Kapasiteettiyksikön samannimiseen albumiin tai sitten 16-vuotiaiden tyttöjen maajoukkueeseen, jossa toimin päävalmentajana ja joka käytti itsestään tuota, pelikirjan otsikkonakin käytettyä nimeä. Nimen taustalla oli se, että liiton puolesta maajoukkueille, valmentajat mukaan lukien, annettiin vielä tuolloin käyttöön yhtenäisiä varusteita varsin vähän, joten Ari Tammivaaran päävalmentajakaudella liitossa käyttöön otetun Susi-teeman hengessä tuolloinen apuvalmentajamme Pasi Salervo hankki valmennusstaffille tuon aiemmin mainitun rap-levyn mustat promopaidat. Erityisesti toinen apuvalmentajamme Larry Pounds oli komea näky Susijengi-paita yllään.

Historian hämäriin ovat jääneet niin kyseinen albumi kuin maajoukkuekin, mutta nimitys Susijengi on tänä päivänä Suomessa kaikkien huulilla. Miesten koripallomaajoukkueen upeat esitykset ja sensaatiomaiset voitot maailman huippumaista ovat nostattaneet maassamme huikean korisbuumin ja joukkueesta puhuvat niin toreilla kuin työpaikoillakin kaikki. Itsekin, jollakin tavoin koripalloon liittyvänä henkilönä olen saanut vastata lukuisiin kysymyksiin menestyksen taustoista. Niin lukuisiin, että ajattelin tässä ja nyt vastata kollektiivisesti kaikille ja kertoilla omia näkemyksiäni asiasta. (Tässä luki alun perin että ”vähän” mutta jumalattoman pitkähän tästä tuli taas. Anteeksi kaikki. Paljon enemmänkin olisi sanottavaa ja kirjoitettavaa tästä hienosta tarinasta.)

Miesten maajoukkueen menestys on liikuttanut itseäni syvästi. Kun kaksi vuotta sitten joukkue paineli alkulohkosta jatkoon ja Euroopan 12 parhaan joukkoon, tippa tuli linssiin. Joukkueen yhdessä kulkema valtavan pitkä matka vuodesta 2006 tähän päivään on siinä määrin upea tarina ja on ollut suuri ilo ja kunnia saada sitä aina välillä suhteellisen läheltä seurata.

Valmentaja Henrik Dettmannin metamorfoosi 1980-luvun Dettmannista, jolle pelaajat urbaanilegendan mukaan seurajoukkueessa antoivat lempinimen ToMu (hänen itsensä kuullen lyhenne tuli sanoista Todella Mukava mutta joukkueen sisällä merkitys oli hieman erilainen eli Totaalinen M****u) - ja jolle joukkueen ykköstakamies osti jenkkireissulla lippalakin, jossa luki teksti ”Shithead” ja lakin muotoilu oli kyseisen teeman mukainen - nykyiseksi, Phil Jacksoninkin zeniläisen tyyneyden toisinaan ylittäväksi valmentajafilosofiksi on mediassa jo aika laajalti käsitelty aihe. Sen tarinan tietävät lähes kaikki. Tampereella Dettmann on muutenkin muodostunut vuosien mittaan tutuksi hahmoksi, onhan Aamulehden päätoimittaja ja pitkäaikainen tamperelainen korisvaikuttaja Jorma Pokkinen hänen hyvä henkilökohtainen ystävänsä jo 1980-luvun junnumaajoukkueajoista asti.

Ne olivat niitä samoja junnumaajoukkueaikoja, joista joukkueessa pelannut tamperelaissentteri Pasi Lahtinen kertoo nähneensä unissaankin painajaisia. Solvalla-kyltti silmien edessä tuo mieleen muistoja, eikä aina kovin miellyttäviä. Tänä päivänä ei miesten korismaajoukkueen leireistä näe painajaisia kukaan, vaan niille tullaan hyvällä fiiliksellä, motivoituneina ja fyysisesti valmiina. Olen vuosien varrella nähnyt suuren määrän eri lajien joukkueita ja Suomen miesten koripallomaajoukkueessa vallitsee täysin poikkeuksellinen ilmapiiri. Hommat tehdään aina laadukkaasti ja täysillä, mutta kaikesta myös näkee että jätkillä on yhdessä hauskaa. Esimerkiksi introvertin Kimmo Muurisen yhteydessä on vuosien varrella miehestä kantautuneiden tarinoiden mukaan aina joskus vaikea käyttää slogania ”Koris on kivaa”, mutta maajoukkueessa mies on vuodesta toiseen täysillä mukana ja on näissä kisoissa ollut aivan loistava.

Tuollaista ilmapiiriä ei ole mahdollista ylhäältäpäin luoda. Sen voi kyllä ylhäältäpäin tukahduttaa, mutta ei luoda. Dettmann ei ole sitä tukahduttanut, vaan päin vastoin mahdollistanut. Maajoukkueen laatustandardit ovat siinä luottamuksen ja arvostuksen ilmapiirissä luoneet pelaajat, erityisesti Teemu Rannikko ja Hanno Möttölä. Jälkimmäinen on ehkä vuosien varrella antanut joskus yksittäisiä lausuntoja, jotka eivät ole olleet Suomi-korikselle parasta mahdollista pr:ää, mutta miehen tekoja ei pysty kyseenalaistamaan kukaan. Henkka sanoi eilen medialle, että Hanno on antanut Suomikorikselle itsestään kaiken ja sen paremmin ei asiaa voi sanoa. Mies treenasi koko viime kauden ollakseen näissä EM-kisoissa kunnossa, eikä edes pelannut syyskaudella missään seurajoukkueessa, vaikka olisi aivan varmasti voinut käydä jossain hakemassa helpot rahat pois. Maajoukkue oli kuitenkin isompi asia. Hannon tuuletus Venäjä-pelin jatkoaikakolmosen jälkeen kertoi kaiken ja nostattaa tätä kirjoittaessa edelleen kylmiä väreitä.

Koristietokone Teemu Rannikko oli jo nuorena poikkeuksellinen pelinjohtaja siinä suhteessa, että pystyi johtamaan peliä myös pallottomana, mihin läheskään kaikki pelinjohtajat eivät pysty. Nyt Teemun huikea koris-IQ näkyy jo siinäkin, että hän pystyy johtamaan joukkuettaan olematta itse edes kentällä. Suomen pelillisessä identiteetissä näkyy vahvasti Teemun käden jälki. Siinäkin asia, jonka valmentaja voi joko tukahduttaa tai mahdollistaa.

Teemu on myös vuosien varrella ollut se kulmakivi, johon tukeutua tiukassa paikassa. Kun Suomi pelasi kaksiosaisen karsintaottelun Romaniaa vastaan noususta A-divisioonaan syksyllä 2007, Suomi oli kaksi minuuttia ennen loppua häviöllä ensimmäisessä osaottelussa 17 pisteellä. Vaikea, lähes toivoton tilanne kotiottelua ajatellen. Teemu vaati ja sai pallon itselleen, heitti kolme peräkkäistä kolmen pisteen koria ja Suomi lähti toiseen osaotteluun 8 pisteen tappioasemasta. Petri Virtasen sitten Energia Areenalla aloittaman heittohurmoksen myötä tuo ottelu voitettiin lopulta 50 pisteellä. Itseluottamus tarttuu.

Susijengistä kertoo itselleni kaiken seuraava episodi: Pelasimme kesällä 2012 scrimmagen miesten maajoukkueen ja 20-vuotiaiden poikien maajoukkueen välillä. Poikien maajoukkue oli lähdössä seuraavalla viikolla EM-kisoihin, miesten maajoukkue oli vasta aloittanut leirityksen. Oli perjantai ja kello 10.30 aamulla. Ottelua oli pelattu kaksi minuuttia kun lattialla oli irtopallo. Valehtelematon videokuva näyttää miten kaksi Suomen nuorta pelaajaa kurottaa hieman polviaan koukistaen palloon kun kolmen metrin päästä paikalle syöksyy Hanno Möttölä, dyykkaa palloon ja taistelee sen joukkueelleen. Täysin merkityksettömässä ottelussa, 36-vuotiaana entisenä NBA- ja Euroliigapelaajana. Miesten maajoukkue voitti ottelun 70 pisteellä ja antoi haastajille muistutuksen, että vaikka Susikonsepti pelillisesti on kuinka yhteinen, pelkästään se ei riitä jos intensiteetti ei ole kohdallaan. Ei ole sattumaa, että 90-luvulla syntyneistä pelaajista maajoukkueen vakiorotaatioon on noussut vain Sasu Salin, jonka taitotaso ei ole 90-lukulaisista paras, mutta intensiteetti on.

Kun joukkueella on tuollaisia liidereitä, vaikea siinä on muidenkaan päästää itseään vähemmällä. Jos Suomi näissä kisoissa vielä toteuttaa, etukäteen jopa utopistisena pidetyn, korisfanien unelman MM-kisoihin pääsystä, vilpittömästi toivon että Teemu ja Hanno ovat joukkueessa. Pelaavat sitten sekuntiakaan tai eivät. Jos Hanno on loukkaantunut, hän voi vaikka istua vaihtopenkillä verkkarit päällä ja käydä heittämässä kaksi vapaaheittoa jos vastustaja saa jossain ottelussa teknillisen virheen. Olisi silti upea nähdä Hanno Suomi-paidassa MM-kisoissa ja uskon että hän auttaisi noinkin joukkuetta enemmän kuin moni pelikykyinen.

Ja eipä Susijengissä kukaan muukaan itseään vähällä päästä. Siksi on hienoa nähdä, että parrasvaloihin pääsee aina joskus myös haalariosasto. Paljon kaukaa heittävä joukkue tarvitsee erittäin vahvaa hyökkäyslevypallopeliä – jos olisimme riippuvaisia vain kaukoheitoista voittaisimme vain ne ottelut joissa heitto putoaa hyvin ja sellaisia ei läheskään joka ilta tule. Mikko Koiviston ja Samuel Haanpään tyylisten lähes puhtaiden heittäjien on aikalailla erilaista heittää, jos pallo on mahdollista saada joukkueelle takaisin, vaikka heitto ohi menisikin. Lisäksi ohimenneet kaukoheitot ilman levypallovoimaa antaisivat aina vastustajalle mahdollisuuden nopeaan hyökkäykseen. Esimerksi Tuukka Kotti ja Sasu Salin kaivavat meille joka ilta useita ylimääräisiä pallonhallintoja, joista jokainen on koriksessa keskimäärin noin pisteen arvoinen. Molemmat kunnostautuvat myös puolustuspään stoppereina meille hankalimmissa matchup-tilanteissa, varsinkin Kotti usein merkittävästi itseään isompaa pelaajaa vastaan.

Oli hienoa nähdä eilen myös Antti Nikkilä kentällä 13 minuutin ajan. Yksi levypallo, kaksi riistoa, ei yhtään muuta tilastomerkintää, mutta +/- -sarake +10. Ilman Anttia tuskin olisimme voittaneet. Hyvistä screeneistä ja solidista pelaamisesta ei saa tilastomerkintöjä, mutta joukkue kiittää.

Palataan Henrik Dettmanniin ja hänen ansioihinsa Susijengin menestyksen taustalla. Ominaisuus, joka Henkalla on aina ollut poikkeuksellista tasoa, on ollut kyky tunnistaa lahjakkuutta ja löytää oikeita ihmisiä ympärilleen.  Edellisellä päävalmentajakaudellaan hän kaivoi Robert Petersenin jo käytännössä eläkepäiviltä mukaan maajoukkueen valmennustiimiin ja noina vuosina Petteriltä ammennetut ajatukset näkyvät Henkan koripalloajattelussa ja Suomen pelissä edelleen. Nyt staffissa ovat olleet tämän pestin alusta asti puolustuspelin osalta edelleen vahvassa roolissa oleva Pekka Salminen sekä fyysinen valmentaja Jussi Hirvonen, jonka yhteistyö Henkan kanssa ulottuu jo 1990-luvun alkuun ja Helsingin Namikaan, jossa Salminenkin toimi tuolloin juniorivalmentajana ja vuosia myös miesten huoltajana. Hirvosen valmennusajattelu eroaa usein aika merkittävästikin alan vallitsevista trendeistä, mutta mies tekee omintakeisella tyylillään kiistatonta tulosta missä liikkuukin. Fysiikka ei Suomelta näissä kisoissa petä, etenkin kun tästä eteenpäin pelejä pelataan harvempaan tahtiin jolloin Suomen erittäin kuluttavan pelitavan vaikutus kilpailijoihin verrattuna tasoittuu.

Pitkä matka on toiminnassa kuljettu niistä ajoista kun Suomi pelasi harjoitusturnausta Pyynikin Palloiluhallissa Dettmannin jälkimmäisen päävalmentajakauden alkuvaiheissa. Apuvalmentaja Salminen oli lähtenyt kesken turnauksen kotiin ja penkillä olivat vain Dettmann ja joukkueen tuolloinen huoltaja, eräs maamme lupaavimmista nuorista valmentajista ja nykyinen Helsinki Seagullsin päävalmentaja, Mikko Larkas. Kun Dettmann sai ensimmäisellä puoliajalla teknillisen virheen, arvuuteltiin katsomossa mitä tapahtuu jos hän saa vielä toisen: Joutuuko Larkas päävalmentajaksi?

Nyt Susijengin taustoilla on väkeä lähes yhtä paljon kuin joukkueessa on pelaajia. Huomattavan erilaisista taustoista tulevien luottamushenkilöiden johtamassa Koripalloliitossa voin kuvitella miten Dettmann joutuu aina silloin tällöin vastaamaan toiminnan kasvaneista kustannuksista, mutta tuohon asiaan on helppo todeta että jos esimerkiksi tätä korisbuumia ei pystytä liitossa muuttamaan myös kassavirraksi, vika on jossain aivan muualla kuin Dettmannissa. Henkka välittää pelaajistaan, myös silloin kun he eivät ole fyysisesti maajoukkueen mukana, ja on taistellut vuosien mittaan aika monella tantereella heidän puolestaan. Niin yksittäisissä tapahtumissa (Pyynikiltä Hämeenpuiston Cumulukseen pitää joukkueiden kulkea kahdella eri bussilla ja tiettyyn aikaan ennen ottelua pitää olla kuivakakkua ja hedelmiä tarjolla) kuin aina Kansainvälisessä koripalloliitossa FIBA:ssa asti (esimerkiksi karsintajärjestelmän muuttaminen nykyisen kaltaiseksi). Henkan taustatyöllä on suuri merkitys siihen, että pelaajat tulevat joukkueeseen mielellään, heillä on hyvä olla ja Suomen on ylipäätään ollut mahdollista selviytyä EM-kisoihin. Mehän voitimme yksittäisissä otteluissa EM-huipputason ja olympiatason maita jo ennen kuin kisoihin asti selvisimme.

Olen usein miettinyt miksi miesten maajoukkueessa ei ole tapahtunut ns. Jokerit-ilmiötä. Seurajoukkuetasolla nimittäin ei aina ole kovin hyvä asia että kaikki on ”liian” hyvin, joukkue mukavoituu ja haalarihommat unohtuvat. Tähän näen kaksi syytä: 1) Johtavien pelaajien panos ja 2) Kansainvälisessä koripallossa Suomi on kuitenkin aina altavastaaja, mikä pitää mielen nöyränä.

Valmennusstaffi on sitten Pyynikin vuosien laajentunut kahdella miehellä: Jukka Toijala tuli mukaan juniorimaajoukkuetoiminnan kautta ja Lassi Tuovi toimi ensin joukkueen videokoordinaattorina ennen ylennystään vaihtopenkille. Toijalan käden jälki on näkynyt joukkueen pelissä jo pitkään, näkyvimmin hyökkäyspäässä, ja korisväki on kohahtanut Suomen viimeisimmissä otteluissa kun loppuhetkien aikalisillä kuvioita on taktiikkatauluun piirrellyt Tuovi. Autoritääriseen johtamiseen tottuneet suomalaiset ovat olleet hämillään. Kun ajattelee Dettmannin valtavaa toimenkuvaa joukkueen taustalla, ei siitä todellakaan ole mitään pois jos joku muu puhuu aikalisällä kuin päävalmentaja – se on päinvastoin osoitus onnistumisesta toiminnassa.

Lahjakkuuden tunnistamisesta on osoitus myös 17-vuotiaan Petteri Koposen nostaminen aikoinaan miesten maajoukkueeseen, jopa heti verrattain suureen rooliin. Nyt Koponen on Suomelle korvaamaton pelaaja: peli elää kun pallo on hänen käsissään, jos palloa käsittelee joku muu, peli näyttää huomattavan erilaiselta. Ja Petterikin on vastuun myötä kehittynyt: vaikka Venäjä-ottelussa Petterin oli vaikea päästä omille ratkaisupaikoille eikä heittokaan oikein pudonnut, 11 koriinjohtavaa syöttöä on aika merkittävä kontribuutio joukkueelle. Petteri on myös tällä hetkellä se Suomi-koriksen valovoimaisin keulakuva ja pr-henkilö.

Dettmann ei ole se kaikkein perinteisin X’s and O’s-coach, kuten hyvin tiedetään. Pelin detaljit kuuluvatkin paljolti myös apuvalmentajille ja pelaajille. Henkka puuttuu asioihin, jos näkee ristiriitoja kokonaisuuden ja sen osien välillä, missä hän onkin todella hyvä. Mutta Dettmannilla on aivan erityinen kyky nähdä pelin trendejä ja tulevia kehityssuuntia. Hänellä on aina ollut kristallinkirkas visio siitä, mihin suuntaan kansainvälinen koripallo tulee kehittymään ja niin toimintaa kuin pelaajavalintojakin on ohjattu siihen suuntaan, että Suomi pysyy kehityksessä mukana - niillä eväillä mitä meillä käytössämme on. Turnauksessa niin ikään loistavasti pelannut Shawn Huff ei ollut skill setiltään kolmospaikan pelaaja maajoukkueeseen noustessaan, mutta nyt hän on tuolta paikalta se korvaamaton 1 vs 1-uhka jota joukkueen hyökkäys tarvitsee. Tamperelaisena korisihmisenä odotan tietysti mielenkiinnolla mikä tulee olemaan Joonas Cavenin rooli tulevaisuudessa vastaavalla pelipaikalla.

Niin, se Suomen matka Delfin Basketista ja Helsingin Jäähallin kiihkeistä B-divisioonan otteluista Luxemburgia vastaan, joita itsekin sain muutaman olla kuuluttamassa, tähän. Kuinka tuskaista oli nousta A-divisioonaan, kuinka pitkään omassakin takaraivossa kutisi sellainen tunne että kun kerran päästäisiin EM-kisoihin koittamaan, niin voitaisiin siellä vaikka pärjätäkin. Matka, jonka nämä jätkät ovat kulkeneet yhdessä. Vaihtuvuus on ollut hämmästyttävän pientä, eikä pelaajavalintoja ole silti juurikaan voitu koskaan kyseenalaistaa. Miehiä on välillä tippunut rivistä, heistä nostaisin erityisesti esiin Pete Virtasen, maailman kenties mukavimman jätkän, lisäksi toisen hienon miehen Juppe Stenin. Molemmat ovat edustaneet nykyistä suomalaista koriskulttuuria parhaimmillaan ja olleet mukana luomassa maajoukkueesta sen Susijengin, jonka edesottamuksia Sloveniassa koko Suomi nyt ylpeydellä seuraa.

Ilmapiirin luojana pitää ehdottomasti mainita myös entinen maajoukkuekoordinaattori ja nykyinen liiton toiminnanjohtaja Vesa ”Puke” Wallden, jonka persoonalla näen myös olleen kokonaisuuteen vaikutusta mitä suurimmassa määrin. Peli kuuluu pelaajille, mutta johtajat voivat joko luoda heille sen pelaamiseen edellytyksiä tai pilata ne. Susijengissä olosuhteet ovat kohdallaan niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Voittaminen ruokkii voittamista. Loukkaantumisetkaan eivät välttämättä sitä estä, sillä usein kun vastuuta tarjotaan, sitä myös otetaan. Itseluottamus ja tekemisen meininki ovat varmasti kohdallaan. Aivan kaikki on kisoissa mahdollista, vaikka ennakkosuosikkeja ovatkin edelleen aivan muut. Neljän joukkoon jatkolohkossa niin puolivälierässä pelataan kaavion toista puolta vastaan ja… *pyyhkii kuolaa suupielistään*

Niille, jotka ovat kysyneet miksi Suomi menestyy, olen vastannut lyhyesti: ”Koripallo on joukkuepeli ja meillä on helvetin kova joukkue.” Ja kaikki nämä vuodet ovat hioneet joukkueesta sellaisen.

Antaa mennä Susijengi, täällä ollaan hengessä mukana!

P.S. Olen muutaman kerran onnistunut karkoittamaan näiltä jutuilta lukijoita latinankielisillä otsikoilla. Tässä ei sellaista ole, mutta jos olisi se olisi varmasti "Gutta cavat lapidem - non vi, sed saepe cadendo." "Vesipisara kuluttaa kiven, ei voimalla vaan usein putoamalla." Siinä mielestäni täydellinen lause Susijengiä kuvaamaan.