Tervehdys Mwanzasta

Jambo, hyvä lukijani.

Istun täällä maailman toiseksi suurimman makeanvedenaltaan, Viktoria-järven rannalla ja sulattelen reissussa tähän asti kokemaani. Kertoisin sinulle mielelläni siitä yhtä ja toista jo nyt, mutta se ei kahdesta syystä onnistu:

1. Näiden sivujen päivittäminen tabletilla on sen verran hankalaa hommaa, että pariin kertaan olisi jo menyt hermo ellen Suomesta asti olisi onnistuneesti suggeroinut itseäni rauhalliseen Afrikka-moodiin. Kaksi kertaa olen jo aloittanut ajatuksiani tänne purkamaan, kunnes yhteys on katkennut ja teksti kadonnut bittiavaruuteen.

2. Reissustamme on takana vasta noin kolmasosa, mutta olemme kokeneet jo tässä ajassa mielettömän paljon. Tabletti, kännykkä ja kameran muistikortti ovat täynnä kuvia ja kaksi muistiinpanovihkoa jo täynnä tekstiä. Työ täällä on kuitenkin vasta aivan alkuvaiheissa: Viidestä koulusta olemme kunnolla ehtineet tutustua vasta yhteen ja teimme sinne toistakymmentä kehitysehdotusta, joiden toteuttamista palaamme kolmen viikon kuluttua seuraamaan. Pää on silti aivan täynnä ajatuksia, ja vaikka työreissussa lomailu aina välillä lieviä omantunnontuskia herättääkin, niin asioiden sulattelu ennen kuin hommat tästä jatkuvat tulee kyllä enemmän kuin tarpeeseen. Ehkä siis parempi että kirjoitan tänne ajatuksiani sitten, kun pystyn ne tiivistetympään ja selkeämpään muotoon pukemaan.

Parhaillaan siis vietämme vapaata lauantaipäivää Mwanzan ensimmäisen viiden tähden hotellin, Malaika Beach Resortin alueella. Yhdeksi yöksi tänne majoittuminen maksoi meille vähemmän kuin yö keskitasoisessa suomalaishotellissa, mutta puolet tansanialaisten opettajien keskimääräisestä kuukausipalkasta. Nyt siis nähdään toinen äärimmäisyys elämästä täällä, ensi viikolla odottaa taas se toinen. Kaksi viidestä koulusta, joissa työskentelemme, sijaitsee keskellä slummialuetta eikä yksikään ns. varakkaimmilla seuduilla. Yksi on puhdas maaseutukoulu 4 km lähimmästä tiestä, yksi taas keskustan koulu mutta sitä ei koulun alueella vieraillessaan ikinä uskoisi - sen verran vihreä ja maaseutumainen on senkin koulun alue kokonaisuudessaan. Liikumme mistä tahansa minne tahansa, näemme myös aika toisenlaista elämää kuin nyt täällä hotellilla - köyhyyttä, kurjuutta, toivottomuutta, ihmisiä joilla ei ole juuri mitään mutta jonka he silti mielellään jakaisivat kanssamme.

Maailma on kovin erilainen täältä käsin katsottuna. Ja länsimainen maailmankuva + käsitys siitä että kaikkien pitäisi elää kuin me...no, toisille kaikki tämä täällä aiheuttaa voimakkaan kulttuurishokin, mutta itse pidän huomattavasti todennäköisempänä että kulttuurishokki on edessä Suomeen palatessa. En ehkä jaksa pitää ihan jokaista sellaista asiaa kovin merkittävänä, jota joku toinen saattaa pitää, enkä toivottavasti enää koskaan totukaan siihen ainaiseen negatiivisuuteen ja kaikesta valittamiseen, mikä Suomessa turhan usein on se vallitseva ilmapiiri. Suomi on kotimaani ja sinne on hieno palata, mutta itse kullekin tekisi hyvää muistuttaa itselleen aina välillä että maailmassa on aika paljon muitakin kuin me.

Vaikka asioiden sulattelu ja akkujen lataaminen loppureissua varten tarpeeseen tulikin, jotain ehkä kertoo myös se että torstaina Igoman aivan ihanasta koulusta poispäin astellessani harmittelin mielessäni, ettemme pyhien vuoksi pääse tekemään tätä työtä moneen päivään. Nöyrän kiitollisena siitä, että olen tullut tähän tehtävään valituksi, olen taas ensi viikolla valmiina kun hommat jatkuvat. 

Olemme postailleet täältä sosiaaliseen mediaan runsaasti kuvamateriaalia, koska työhömme täällä kuuluu olennaisena osana kokemustemme dokumentointi ja jakaminen. Sitä on luvassa lisää eri foorumeilla vielä sanallisessakin muodossa, paljon. Samalla ystävämme ja läheisemme näkevät että olemme kunnossa ja suhteellisen innoissamme siitä mitä täällä teemme - rakastan tätä työtä enemmän kuin mitään, mitä olen aiemmin työkseni tehnyt.

Kuvat ja se, että olemme täällä, ovat kuitenkin herättäneet jonkin verran myös kateutta. Siitä en voi kuin olla pahoillani. Täältä saisi aika paljon myös täysin toisentyyppisiä kuvia, mutta en nyt kuitenkaan ajatellut lähteä padin kanssa slummeihin ja öisille kaduille pyörimään ja kuvailemaan. Nämä paikat olivat avoimessa haussa, tulimme valituiksi, annoimme iskeä itsemme täyteen piikkejä ja popsimme lääkkeitä vielä Suomeen paluumme jälkeenkin, jätimme kotimme ja perheemme kuukaudeksi ja lähdimme tänne. Sen saa vapaasti tehdä perässä kuka haluaa ja suosittelen näin tekemäänkin. Tämä ottaa paljon, mutta en heti keksi mikä myös antaisi enemmän - koko loppuelämää ajatellen. 

Meillä on hieno ryhmä kasassa, tulemme loistavasti toimeen keskenämme (josta ehkä kertoo se, että lähdimme tälle viikonloppureissullekin yhdessä) ja teemme aivan hemmetisti töitä sen eteen, että olemme valintamme arvoisia ja kehitämme yhteistyökoulujamme täällä parhaalla mahdollisella tavalla. 2+1 päivää koulua kohden on hyvin lyhyt aika, mutta parhaamme teemme ja tulevaisuus kuitenkin lopulta viime kädessä näyttää mitä saimme täällä aikaan. Sen tiedän kuitenkin jo nyt, että Tampereen ja Mwanzan yhteistyö on todellakin mottonsa mukaisesti "cities inspiring each other" - olemme jo tähän mennessä saaneet täältä aikamoisen kasan ideoita mukaamme oman toimintamme kehittämiseksi Suomessa.

Loppuun vielä reissun top 3 tähän mennessä:

1. Ensimmäinen kouluvierailu Iseniin. Hiemen huonosti ennakkoon briiffatut opettajat eivät aluksi oikein tienneet mitä on tulossa, mutta vierailu loppui siihen etten itse päässyt ryhmäkuvaan koska kaikki lapset halusivat kätellä, reppuni olisi tallautunut ellei paikallinen koordinaattorimme Amin olisi pelastanut sitä ja tablettini ei toiminut seuraavaan vuorokauteen. Lahjoitimme koululle mm. jalkapallon, jollainen synnytti sekä Isenissä että Mabatinissa sellaisen kaaoksen että muut lahjat päätettiin lahjoittaa suoran rehtorille opettajainhuoneessa ettei kukaan tallaudu tai litisty kuoliaaksi.

2. Mirongon erityisluokka. Ihania lapsia, joilla moninaisia vaikeuksia mutta valtavan iso sydän. Verkkokalvoille jäi ikuisesti mm. poika joka ryntäsi meitä vastaan: takin päällepukeminen ei ollut oikein onnistunut ja tuloksena oli jonkinlainen kantositeen ja pakkopaidan välimuoto, mutta silti hän halusi ensi töikseen halata meitä kaikkia.

3. Ira ja Kaisa opettamassa littaa Igoman esikoululaisille. Eihän siitä mitään tullut, kun he itse olivat littoina kukaan ei yrittänyt pakoon vaan halusivat jäädä kiinni. Ja kun Ira ja Kaisa eliminoivat itsensä leikistä, kukaan ei silloinkaan yrittänyt pakoon koska silloin olisi joutunut kauemmas Irasta ja Kaisasta.

Hyvä jatkoa Suomeen kun arki taas koittaa. Asioilla on taipumus järjestyä, ehdit sinne minne olet menossa, materia ei tuo onnea ja hienointa maailmassa on erilaisten ihmisten välinen, aito kanssakäyminen.

Palataan taas!