Me ei olla enää me?

Toimittaessani Yö-yhtyeen 30-vuotishistoriikkia Likaiset legendat vuonna 2011, yhtyeen rumpali Ari Toikka kiteytti haastattelussa aika osuvasti onnellisen ja antoisan elämän salaisuuden: "Kuvittelee kaikki asiat vähän hienommiksi kuin ne onkaan."
Pätee myös Pyrinnön naisten koripallokauteen 2013-14. Eihän se varmaan loppujen lopuksi miljardia kiinalaista eikä niin kovin montaa suomalaistakaan kai kiinnostanut miten me pelaamme tai voitammeko otteluita, mutta ainakin itselleni ja ilahduttavan monelle pelaajalle asia oli 10 kuukauden ajan aika tärkeä. Aivan erityisen tärkeä viimeisten parin viikon aikana kun pelasimme playoff-otteluita ja niin ottelutahti kuin yhdessäolokin tiivistyi aika huomattavasti siitä mihin runkosarjassa oli totuttu. Kun kausi sunnuntai-iltana Hyvinkäällä loppui 3 pisteen tappioon paikalliselle Pontevalle ratkaisevassa viidennessä ottelussa, tuntui oudolta. Päivän listahitin sanoin: "Me ei olla enää me."

Paljon saatiin kai lopulta aikaan. Joukkue oli edellisillä kahdella kaudella saavuttanut voitto-tappiosuhteet 6-12 ja 7-9. Viime kaudella sarjapaikkakin varmistui vasta viikkoa ennen sarjan päättymistä. Tällä kaudella olimme runkosarjassa 12-6 ja playoff-paikka varmistui jo 3 ottelua ennen sarjan päätöstä. Tämä siitäkin huolimatta, että loukkaantumisten ja loputtomien muiden vastoinkäymisten määrä oli ainakin omalla urallani ennen kokematon. Peluutimme myös niin laajaa rotaatiota, että eipä ole tullut uralla yhtä leveää rosteria peluutettua varmaan ikinä. Playoffeissa haastoimme tosissamme runkosarjan puhtaalla pelillä voittaneen (ja nyt näkemistäni runkosarjaotteluista vielä mielestäni peliään parantaneen) HyPo:n ja voitimme heidät kotikentällämme kahdesti selkein lukemin. Viidettä otteluakin johdimme puoliajalla 9 pisteellä ja vielä alle kaksi minuuttia ennen loppua käväisimme pisteen johdossa ennen kuin huikean ottelusarjan pelannut vastustajan kokenut takamies Kaisa Höök upotti sellaisen korin että siitä emme enää nousseet. Saimme uusia yhteistyökumppaneita, joista pitää erityisesti nostaa esille Happy or Not, jonka kanssa tehtiin todellista yhteistyötä sellaisessa hengessä, etten ole itse aiemmin vastaavaan törmännyt. Playoff-otteluissa kävi mukavasti yleisöä ja joukkueen ympärillä oli kaiken kaikkiaan hyvä pöhinä. Naisten edustusjoukkue nähdään Tampereella nyt toivottavasti hieman erilaisin silmin kuin vaikkapa vuosi sitten.

Tykästyin tähän joukkueeseen jo loppukesän ja alkusyksyn aikana. Olen saanut urallani valmentaa todella montaa hienoa pelaajaa ja joukkuetta, mutta tässä joukkueessa oli monta pelaajaa jotka olivat urheilijoina ja valmennettavina aivan taatusti samaa tasoa ja tulevat jäämään persoonina lähtemättömällä tavalla mieleen. Olen myös sitä mieltä, että mitä tulee joukkueena pelaamiseen, pääsimme parhaimmillamme tasolle johon en ole päässyt minkään muun joukkueen kanssa aiemmin - vaikka sarjasijoituksilla mitattuna tulos on ollut toki monesti aiemmin olennaisesti parempi. Paras viidestä -ottelusarjan viides ottelu kertoo yleensä aika kaunistelemattomasti mitä joukkueessa on sisällä ja me pelasimme viidennessä ottelussa vieraskentällä ehkä kauden parhaan ottelumme.

Kaudessa oli monta hienoa tarinaa mitä tulee pelaajiin yksilöinä. Noora Suomilammin nousu edellissyksyn penkkipelaajasta joukkueen liideriksi, Roosa Lukkarisen siirtyminen liigan tuplamestarista divariin laittamaan itsensä tuollaisella intensiteetillä peliin, Inkeri Venhon nousu alkusyksyn kolmen minuutin pelaajasta viidennen välierän ratkaisuhetkien avainpelaajaksi, omat kasvatit Anni Lehtola ja Aino Maijala jotka kulkivat mukana koko matkan viime toukokuusta asti ja joita ilman koko touhu olisi todennäköisesti loppunut jo kesällä, Evita Koski ja kapteeni Annika Heinisuo joiden kausi loppui etuajassa loukkaantumisten takia, mutta jotka osoittivat siitä huolimatta loppuun saakka suurta sydäntä ja joukkueesta välittämistä. Hanna Hurskainen joka kaikkien vaikeuksien ja vastoinkäymisten jälkeenkin painoi kentällä täydellä vauhdilla ja hymy huulilla. Veera Välimaa joka on toisen vuoden A-tyttö mutta silti kentällä parhaimmillaan monipuolisella osaamisellaan jo täysin ylivoimainen pelaaja. Nuori Heta Äijänen - edelliskaudella divarissa 30 minuuttia, nyt 400. Nuoret pohjalaistytöt Tuulia Timo ja Iina Keski-Saari ja heidän läpimurtonsa naisten joukkueessa jo ensimmäisellä kaudellaan Tampereella. Nelli Helminen ja A-tyttö Katariina Venho jotka hyppäsivät kehiin kun tarvittiin ja ylittivät kaikki odotukset. Sara Suominen, joka päätti jatkaa uraansa ja reissata Turusta asti pelaamassa kun joukkueeseen tarvittiin kokemusta ja kokoa. Ja ehkä suurimpana, meille kaikille pyrintöläisille naiskoriksen ystäville kovin rakkaan Emmi Leinon comeback marraskuun alussa.

Käytän paljon fraaseja, sillä niihin kiteytyy usein aika paljon kaikenlaista olennaista. Yksi ahkerimmin käyttämistäni sanonnoista, niin voittojen kuin tappioidenkin hetkellä on "sillä ei ole väliä mitä tapahtuu, vaan sillä mitä siitä seuraa." Tämänkin kauden onnistuminen tai epäonnistuminen mitataan lopulta vasta tulevaisuudessa kun tiedetään mitä tästä seuraa. Teoriassa mahdollisuuksia on kolme: 1) Pyrintö voi luopua naisten edustusjoukkueestaan kokonaan. 2) Ohjelma voi palata jälleen kerran takaisin lähtöpisteeseen. Tai 3) Nyt aikaansaatu positiivinen suuntaus jatkuu ja ohjelma kehittyy tästä edelleen.

Emme siis voittaneet sarjaa ja saavuttaneet sitä kautta oikeutta anoa paikkaa naisten Korisliigassa. Se ei ole yllätys, sarjaan ei ole vuosiin noussut kotimaisin voimin ja pelaamalla yhtään joukkuetta joka olisi pystynyt vakiinnuttamaan paikkansa siellä. Toisaalta halutaan että nuoret lahjakkaat pelaajat pelaavat liigaa, mutta toisaalta nuoren joukkueen nousu sinne ilman satsausta ulkomaalaispelaajiin tai HyPo-tasoisiin kokeneisiin pelaajiin, on käytännössä ollut mahdotonta. Tuloksena on liiga, josta ei tänä vuonna pudonnut kukaan ja playoffeihin pääsi voittamalla 4 ottelua kauden 27:stä. Tähän toivon tulevaisuudessa muutosta, huonolta häviäjältä ja/tai Juhani Tammiselta kuulostamatta.

Koska mitään konkreettisia tai varmoja takeita proggiksen jatkumisesta ei vielä ole, on alkuviikon fiilis ollut aika alakuloinen. Kovasti toivoisin, että emme kulkeneet turhaan sitä matkaa, jonka kuljimme. Siitä olen aika vakuuttunut että monille meistä mukana kulkeneista matka oli jo itsessään hieno kokemus, mutta aina sitä kuitenkin toivoo että matka myös johtaisi johonkin.

"Ennustaminen on vaikeaa, erityisesti tulevaisuuden ennustaminen," sanoi jo George W. Bush. Joitakin vastauksia toivottavasti saadaan jo lähiviikkoina - vaikka mitään varmaa ei tulevasta vielä tiedetäkään, ei mitään ovia ole vielä mihinkään suuntaan sulkeutunutkaan. Kaikki on edelleen mahdollista, myös se ettei sunnuntain niukka ja monta isoa harmituksen aihetta ilmaan jättänyt tappio Hyvinkäällä ollutkaan tämän ohjelman loppu. Aika näyttää.

Sitä odotellessa: KIITOS kaikki meitä tukeneet ja meistä välittäneet. Pelaajat, loistava staffi, yhteistyökumppanit ja niin vanhat kuin uudetkin fanit. Kiitos myös kilpakumppanit, koti- ja vieraskenttien talkooväki ja tuomarit. Ehkä tämän touhun aina välillä kuvittelee hienommaksi kuin tämä onkaan, mutta kyllähän tämä sitä tällä kaudella aina välillä ihan oikeasti myös olikin. Olen pahoillani etten pystynyt päävalmentajana viemään joukkuetta aivan loppuun asti ja sinne, minne sen toukokuusta asti halusin viedä, mutta yksittäisistä otteluista, pelaajien kehittymisestä ja etenkin siitä fiiliksestä jonka saimme aikaan tunnen toki toisinaan myös pientä ylpeyttä.

"Not only is there more to life than basketball - but there's also more to basketball than basketball", sanoi muuan Phil Jackson.

"Tulevaisuus on myöhemmin", lauloi puolestaan Aknestik.