Työrauha opettajille-blogi

Työrauha opettajille

Näidenkin kuntavaalien alla on paljon keskusteltu terveydenhuollosta. Keskustelua kuunnellessa on käynyt selväksi, että hoitoalan henkilöstöllä, niin lääkäreillä kun hoitajillakin itse perustehtävän hoitamista haittaa se, että työajasta hyvinkin puolet pitää käyttää muuhun kuin potilaiden hoitamiseen - lähinnä erilaisten lomakkeiden täyttämiseen tietokoneella. Nopea kyselykierros tuntemieni hoitohenkilökunnan edustajien keskuudessa vahvistaa myös, että henkilökunnan minimimitoitustakin suurempi ongelma on työn epätasainen jakautuminen työpaikoilla. Suurin työtaakka kaatuu niiden nöyrimpien puurtajien niskaan, jotka lopulta uupuvat työssään ja joko sairastuvat tai vaihtavat alaa.

Tuttua, kovin tuttua myös opetusalalla. Varsinkin kun uusi, juuri voimaan tullut perusopetuslaki ruokkii juurikin edellä mainittuja ilmiöitä. Sinä hieman vajaan 20 vuoden aikana kun olen opettajana toiminut, opettajan työnkuva on olennaisesti muuttunut. Perustehtäväksi miellettävään opettamiseen ja kasvattamiseen kuluu työajasta yhä pienempi osa. Muu aika menee lomakkeita täyttäessä, kyselyihin vastatessa, tiimeissä, palavereissa, kokouksissa, koulutuksissa tai jatkuvien hankkeiden ja projektien toteutusta suunnitellessa. Niihin eivät aina kaikki kovin innokkaasti lähde edes mukaan, sillä käytännön työ hoituu kyllä muutenkin. Osa väestä kuormittuu sitten senkin edestä.

Aika, energia ja resurssit menevät nykyisin helposti suhteellisen marginaaliselle oppilasjoukolle - ne tavalliset Pertti Peruskoululaiset unohtuvat, sillä he saavuttavat keskitason oppimistulokset ominkin päin ja erityisen lahjakkaita oppilaitahan ei kohta edes saa opettaa erikseen, ettei päästä syyttämään koulujen eriarvoistumisesta. Tuloksena on kohta peruskoulu, jossa ei viihdy kukaan.

Kaikki toiminta kirjataan ylös hallinto-ohjelmalla, jollaiseksi on ollut kilpailutuksen jälkeen pakko valita halvin, täysin keskeneräinen softa, joka ei koskaan toimi kunnolla. Ja jos se joskus saadaan valmiiksi asti, tilalle on jo hankittu uusi keskeneräinen ohjelma. Tämäkin taitaa muuten olla koko julkisella sektorilla aika yleinen käytäntö, joka 2000-luvun vapaan kilpailun sijaan pönkittää 1970-luvun Neuvostoliittoon verrattavaa mallia - huonoa tuotetta on pakko käyttää, koska parempaa ei ole sallittua hankkia.

Perusopetuslaille Tampereen kaupunginvaltuusto voi aika vähän. Sen sijaan kuntataso pystyy vaikuttamaan opettajien hyvinvointiin, työssä jaksamiseen ja sitä kautta opetuksen tasoon, lukuisin muin tavoin.

On äänestäjien harhaanjohtamista väittää, että hallinnon karsiminen ratkaisisi Tampereen talousongelmat. Lähes puolentoista miljardin budjetistamme hallinnon osuus on niin pieni, että vaikka koko hallinto lakkautettaisiin, rahahuolet eivät katoaisi mihinkään. On tottakai myös tärkeää, että asiat nähdään jossain laajemmasta  näkökulmasta ja kokonaisuutena, jolloin niitä myös johdetaan sen mukaisesti. Virkoja ei kuitenkaan saa perustaa hallinnon tarpeista lähtien eikä niin, että tuloksena on entistä tehottomampi järjestelmä. Hallinnon tehtävä on auttaa kouluja hoitamaan perustehtävänsä, eikä ainakaan hankaloittaa sitä. Eikä Juice Leskisen lause "Mutta herra kun tehdään rengistä / eipä piittaa se vanhasta jengistä" saa sekään toteutua Tampereen kouluhallinnossa. Ainakaan enää tulevaisuudessa.

Kun Tampere siirtyi tilaaja-tuottajamalliin, tilaajaorganisaatiosta oli tarkoitus rakentaa hyvin kevyt. Toisin on käynyt, myös opetustoimen hoitamiseksi Tampereella on pitänyt palkata päällikköä, johtajaa, ja johtajan johtajaa toisensa perään. Tulos nähtiin viime keväänä - rehtorit eivät pystyneet suunnittelemaan tulevaa lukuvuotta, koska kaikki käytössä olevista resursseista aina henkilökunnan koostumukseen ja jossain jopa koulun nimeen asti - oli auki aina toukokuulle asti, sillä hallinnossa ei pystytty päättämään siitä, kuka asiasta päättää. Näinhän ei voi olla.

Kaupunki on lisäksi organisoinut perusopetuksen täysin vastaavanlaisen aluemallin mukaisesti, jollaisen toteutusta olen saanut seurata vierestä Koripalloliitossa jo 20 vuotta sitten. Siellä kallista ja tehotonta mallia on sittemmin 2000-luvun mittaan purettu - hitaasti ja suurin kustannuksin, mutta sekin on järkevämpää kuin ylläpitää ydintoiminnasta pois olevia resursseja syövää byrokratiaa.

Tällä hetkellä opetusalan henkilöstön keskuudessa suuri ongelma on epävarmuus tulevasta. On selvää että yhteiskunnan muuttuessa myös koulun pitää muuttua, mutta olen vuosien mittaan kuullut kymmenien ja taas kymmenien opettajien suusta saman lauseen: "Kun edes joskus voitaisiin käydä ihan normaalia koulua."

Opettaessani 8.luokkalaisille sitä, miksi Ranska ei maailmansotien välissä ehtinyt nousta kunnolla jaloilleen (lyhytikäisten hallitusten myötä politiikasta tuli tempoilevaa kun valta vaihtui vuosittain, jokainen vallanpitäjä toteutti omat uudistuksensa, jotka eivät kuitenkaan koskaan ehtineet vaikuttaa ennen kuin tehtiin jo uusi uudistus), mieleen tulee usein koulumaailma - näinhän se on meilläkin. Aina ministeritasolta paikallishallintoon asti jokainen vallanpitäjä haluaa jättää kouluun oman jälkensä, mikä näyttäytyy jatkuvina uudistuksina, jotka eivät koskaan ehdi vaikuttaa mutta niiden toteuttaminen syö tuhottomasti resursseja.

Ulospäin ei välttämättä myöskään näytä hyvältä, eikä tuskin edes ylitä uutiskynnystä lause: "Meillä perusopetus on hoidettu hyvin." Sen sijaan huomattavasti enemmän  saa huomiota, jos jossain on käynnistetty uusi projekti tai hanke. Niinpä niitä käynnistetään kilpaa joka puolella, niille keksitään nimeksi joku hassunhauska kirjainlyhenne ja jos vielä hanke onnistuu saamaan pilottihankkeen aseman, rahantuloa ei voi estää. Tämähän ei tosin ole yksin kaupungin vika, tottakai valtionkin tarjoamat avustukset otetaan vastaan sieltä, mistä niitä saadaan, mutta kaupunki ei saa omalla toiminnallaan suuntausta ainakaan enää vahvistaa.

Nykyinen tilanne, jossa koulun perustehtävän hoitamiseen on rahaa jatkuvasti äärimmäisen niukasti, mutta jos menot voidaan maksaa jonkun hankkeen rahoista tilanne muuttuu täysin, on järjetön. Usein puhutaan siitä, että käyttömenot ja investointimenot pitää erottaa toisistaan (= vaikka Rantaväylän tunneli jätettäisiin rakentamatta, Koukkuniemeen ei silti voida niillä rahoilla palkata yhtään uutta hoitajaa), mutta koulumaailmassa ne sotketaan toisiinsa surutta. En vastusta uudistuksia, mutta niissä pitää olla joku tolkku, joka ikiseen hankkeeseen ei tarvitse lähteä mukaan ja ennen kaikkea: Niihin käytettävät rahat eivät saa olla pois koulun ydintoiminnasta.

Sillä kuinka paljon ylhäältä ohjaamista edes tarvitaan? Urheiluvalmentajana tiedän, että harjoitella pitää, mutta kehitys tapahtuu levossa. Koulunkin kehittymisen edellytyksenä on se, että se saa joskus rauhassa keskittyä perustehtävänsä toteuttamiseen ja vasta sen jälkeen aika ajoin pysähtyä miettimään uusia ideoita ja kehitystarpeita. Sen verran olen nimittäin Tampereen kouluja kiertänyt, että niistä löytyy aikamoisia asiantuntijayhteisöjä. Erityisen suuren vaikutuksen ovat tehneet alakoulut, joiden opettajainhuoneet ovat täynnä monialaosaajia, innovatiivisia, työtään rakastavia ihmisiä, jotka tekevät sellaista työtä jonka hedelmistä koko muu yhteiskunta saa nauttia. Uskon että yhtenäiskoulujen yleistyessä Tampereella myös opettajat voivat kehittää sen myötä ammattitaitoaan entisestään - alakoulujen opettajat voivat oppia aineenopettajilta ja päinvastoin. Opetushenkilöstön ammattitaidosta ei taatusti jää mikään kiinni nyt eikä tulevaisuudessa, kunhan vain opettajat saavat tulevaisuudessakin ennen kaikkea opettaa.

Nyt on aika antaa kouluille työrauha.