Kiitos 2013

Jälleen yksi vuosi elettyä elämää takana. Todistukset jaettiin toissapäivänä ja viimeiset treenit ennen joulutaukoa pidettiin jo torstaina, samana iltana kun Sivistys- ja elämänlaatupalvelujen lautakuntakin kokoontui viimeistä kertaa tänä vuonna. Tässä on siis ollut muutama päivä aikaa jo hiljentyä ja ottaa kohtuullisen rauhallisesti, eli väsymyksen taso ei taida tänä vuonna olla joulun aikaan aivan sitä mitä on pahimmillaan muutamana aiempana vuonna ollut.

Viime vuoden syksyä miettinyt paljon: Toimin tuolloin koulussa normaalisti opettajana (ok, syksyllä oli 6 tunnin huojennus/vko), historian ja yhteiskuntaopin lehtorina jotka opettavat kouluissa aina kokonaisia ryhmiä talon suurimmalla opetusvelvollisuudella. Lisäksi toimin apulaisrehtorina, yhdeksänsien luokkien luokkatason johtajana ja suhteellisen haastavan luokan luokanvalvojana. Pyrinnön miesten kanssa pelasimme Korisliigan lisäksi Eurochallengea. Olin ehdokkaana kunnallisvaaleissa ja menestyinkin niin että pääsin heti mukaan uuden valtuustoryhmän työskentelyyn. Minulta ilmestyi kirja, joka keräsi kohtuullisen paljon mediahuomiota. Aika paljon yhteen syksyyn. Ei ihme että viime joulusta ei hirveän suuria muistikuvia ole ja alkoholinkaan piikkiin en sitä pysty laittamaan. Muistan vain että juttelin lopulta viikko loman alkamisen jälkeen, Pyrintö-reunionissa 28.12., nykyään psykologina työskentelevän ex-pelaajani kanssa pitäisikö minun varata aikaa työpsykologille.

Ihminen on erikoinen olento. Nyt kun hommia on ollut näennäisesti vähemmän tai ne ovat olleet joko aiempaa pienimuotoisempia tai en ole ollut niissä kokonaisuuden kannalta millään tavoin merkittävä henkilö, on aina välillä tuntunut vähän turhalta ja tarpeettomalta. Miksi en enää "kelpaa" joka ikiseen hommaan, mihin olen joskus kelvannut? Siitäkin huolimatta että ko. hommat pyörivät vähintään yhtä hyvin ilman minuakin, niitä ei ole enää olemassa, en kuitenkaan pystyisi terveyden asettamissa rajoissa niitä kaikkia hoitamaan, tai niiden tilalle on tullut uusia haasteita.

Edelleen huomaan mittaavani arvoani ja olemassaolon oikeutustani sillä, mitä teen, miten paljon saan aikaiseksi ja mikä vaikutus sillä on muihin ihmisiin. Kyllä, maailma ylikansoittuu eikä yksittäinen yhteiskuntakaan pyöri ilman työtä, mutta voisiko yksilö silti olla arvokas ja kelvata maailmalle ihan sellaisena kuin on? Onko ihmisenä oleminen arvokasta itsessään? Riittäisikö se, että on ja tekee parhaansa? Onko sillä arvoa, mitä tekee itsensä hyväksi vai onko arvokasta vain se, mistä toiset hyötyvät? Jos koen toisten ihmisten osalta asian ilman muuta olevan näin, miksi en itseni?

"Olen ihminen, mutta mikä se on," lauloivat jo Sielun Veljet 1980-luvulla. Jatkan asian selvittelyä vuonna 2014.

Näkökulmaa pohdintoihini sain aika paljon tässä syksyn mittaan seuratessani tätini elämän viimeistä puolta vuotta. Osanottoni tädin perheelle ja läheisille vielä tätäkin kautta hänen ennenaikaisen poismenonsa johdosta. Itse olin hänen kanssaan tekemisissä vain muutaman kerran vuodessa, mutta toki muistan miten täti minuakin pienenä hoiti ja esimerkiksi taloni seinällä on edelleen keskeisellä paikalla muutama taulu, jotka täti on kymmenen vuotta sitten siihen valinnut. Kutsuin hänet aikanaan makutuomariksi ja se kannatti, täti antoi samalla uuden elämän parille jo ullakon perälle hautautuneelle maalaukselle, jotka nyt uudelleen kehystettyinä roikkuvat paraatipaikalla.

Tätini oli valoisa ihminen joka levitti ympäristöönsä valtavasti positiivista energiaa, niin myös tänne kotiini aikoinaan. 72 ensimmäiseen ikävuoteen ei ollut mahtunut vakavia sairauksia. Hän edisti terveyttä ja terveellisiä elämäntapoja ja teki elämäntyönsäkin terveysalalla. Mutta niin vain sairaus tuli ja vei tädin alle puolessa vuodessa saattohoitoon ja nyt perjantaina haudan lepoon. Kun kuukausi sitten vierailimme Pirkanmaan Hoitokodissa (jossa muuten tehdään päivästä toiseen kertakaikkisen upeaa työtä), tiesimme että kyseessä olivat jäähyväiset. Aika usein niitä ei pääse toiselle ihmiselle jättämään. Ei tästä elämästä ihan oikeasti koskaan tiedä.

On herättänyt paljon ajatuksia. Kuten myös se, etten ollut tätini hautajaisissa, koska olin töissä.

Muutama toive vuodelle 2014:

1. Vähän vähemmän valitusta ja yleistä kitinää kaikesta. Meidän asiamme eivät ole niin huonosti, ja kaikesta valittaminen vain peittää alleen ne oikeat asiat ja tilanteet joille pitäisi oikeasti jotain tehdä. Olemme oikeasti saaneet aika paljon asioita valmiina eteemme, siitä pitäisi ennemminkin aina silloin tällöin kiittää. Ja jos joku asia on huonosti, valittaminen sitä harvoin tekee ainakaan paremmaksi.

2. Vähän vähemmän pöyristymistä, järkyttymistä ja yleistä mielensäpahoittamista. Suosikkilauseitani on Pyrinnön toiminnanjohtajan Jarmo Hakasen vakio "maailmassa tapahtuu päivittäin kamalampiakin asioita," jossa perusidea on sama kuin entisen opinto-ohjaajani Juhani Seppälän usein viljelemässä lauseessa "se on sadan vuoden päästä pieni asia." Eikä kauhean moni meitä vuonna 2013 kuohuttanut, järkyttänyt tai pöyristyttänyt asia tainnut niitä kuuluisaa miljardia kiinalaistakaan kauhean paljoa kiinnostaa.

3. Vähän enemmän arvostusta työlle, niin toisten ihmisten tekemälle kuin omallekin. Ehkä hieman erikoinen esimerkki, mutta katselin viime sunnuntaina jonkin verran tv:stä naisten salibandyn MM-finaalia. MM-status lajilla, hieno peliareena, valmentajat tummissa puvuissa, suora tv-lähetys hyvään katseluaikaan... Vahvasti uskon, että taustalla on se, että salibandy osaa esimerkillisellä tavalla arvostaa omaa tekemistään ja ottaa itsensä vakavasti. Jos ei itse arvosta omaa työtään ja koe sitä merkittäväksi, eivät sitä tee muutkaan. Respectikin pitää ansaita, vaikka pirun koville se joskus ottaa. Ja ilman toisten tekemää työtä, sillä omallakaan on tuskin hirveästi merkitystä. Tästä edelleen tarkoitus kirjoittaa lähiaikoina enemmänkin.

4. Vähän enemmän näköaloja. Maailma näyttää sen oman boksin ulkopuolelta katsottuna kovin erilaiselta.

En lähettänyt tänäkään vuonna joulukortteja. Sitä kun on tarpeeksi syvällä profaanin maailman keskellä, lähestyvät pyhät tahtovat unohtua. Se ei silti tarkoita ettenkö toivoisi lukijoilleni, ystävilleni, kollegoilleni ja oikeastaan kaikille joulua viettäville hyvää, rauhallista, tunnelmallista ja rentouttavaa joulunaikaa. Tänäkin vuonna olen saanut elää ja työskennellä moninaisissa eri ympäristöissä lukemattomien hienojen ihmisten ja ystävien kanssa, asia josta olen vuodesta toiseen suunnattoman kiitollinen. Toivottavasti lämpimät ajatukset kantavat edes telepaattisesti perille.

Seuraavan ajatelman löysin eilen erään Facebook-ystäväni seinältä. Päätin siltä istumalta sisällyttää sen tähän tämänkertaiseen päivitykseeni. Itse kun en koskaan osaa kunnolla tiivistää ajatuksiani, niin arvostan sitä että joku osaa. Tässä:

Joskus on hyvä pysähtyä ja kuunnella itseään
ennen kuin oma keho pakottaa siihen.
Joskus pitää olla itsekäs ja elää.
Elää niin ettei myöhemmin kadu elämätöntä elämää,
tekemättömiä asioita,
sanomattomia sanoja.
Kelloja voi siirtää taaksepäin,
mutta mennyttä aikaa ei saa koskaan takaisin.
Elämä on tässä ja nyt
ja jokainen aamu on loppuelämän ensimmäinen.

                             Ewe

Koska tuolta etusivulta löytyvät jo joulutervehdykset suomeksi, englanniksi ja latinaksi, laitetaan nyt tähän loppuun vielä tampereeksi:

Oikeen kauheen hyvää joulua nyvvaa kaikille!