Meidän tavasta

Pitkän linjan koripallomies, valmentaja ja lajianalyytikko Harri Mannonen kirjoitti viime viikon Urheilusanomissa koripallon nuorisomaajoukkueiden yhdestä totuudesta, "Meidän tavasta." Mannosen kanssa on aina mielenkiintoista keskustella, samoin kuin on hänen tutkimustuloksiaan lukea - ja nytkin oli mielenkiintoista lukea tekstiä, joissa argumenttien tueksi esitettiin perusteluja eikä pelkästään pönkitetä sitä iänikuista kuvaa, että jossakin on aina 12 parempaa pelaajaa ja 3 parempaa valmentajaa kuin ne, jotka mukana ovat + toisenlainen konsepti, jolla saavutettaisiin parempi tulos.

Ajattelin itse kommentoida asiaa oman kokemukseni pohjalta, sillä olinhan itse mukana vuosina 2007-12 kun konseptia alettiin rakentaa, ja nimenomaan ns. suorittavalla puolella eli annettua ohjeistusta toteuttamassa. Lisäksi näen monta asiaa Mannosen kanssa niin eri tavoin, että halusin nämäkin näkökulmat tuoda esiin. Eli Vänrikki Stoolin sanoin: "Jotain ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin."

Puhun kuitenkin tässä yhteydessä ainoastaan pelitavasta, jota kutsun tässä Susikonseptiksi. "Meidän tapahan" on, täältäkin löytyvä, laajempi ohjeistus, jonka yksittäisistä kohdista ja niiden mielekkyydestä voi toki keskustella, mutta perusajatus - urheilija on urheilija 24/7 ja se edellyttää kokonaisvaltaisesti tietynkaltaisia elämäntapoja - on mielestäni aivan oikea. Emme voi antaa tasoitusta muille maille asioissa, joihin voimme itse vaikuttaa. Lisäksi koripallo on mahdollisesti urheilulajina maailman kaikkein vaativin, jotta voit pelata sitä menestyksekkäästi, sinun tulee olla urheilijana lajin vaatimusten tasolla. Meidän tavan kehittämisessä tulee vain mielestäni ensisijaisesti huolehtia siitä, ettei tekstin määrä paisu niin paljon että puurot ja vellit menevät sekaisin ja olennainen viesti jää marginaalisten seikkojen varjoon. Meidän tavasta ei myöskään saavuteta maksimaalista hyötyä, jos pelaajat eivät sen asioita osta ja toteuta myös käytännössä. Kuolleita kirjaimia ei tekstissä saa olla.

Mutta se pelitapa? Mannonen on oikeassa siinä, että Suomen menestys nuorten EM-kisoissa ei sijaluvuilla mitattuna ole viime vuosina parantunut, joskin muistuttaa aivan oikein myös siitä, että peli kehittyy kansainvälisesti koko ajan ja pelkästään "oman" tason säilyttäminen vaatii jatkuvaa eteenpäin menoa. Nousuja B-divisioonasta A-tasolle on tosiaan tullut vain nuo mainitut 3, eivätkä nekään ole kaikki tulleet Susikonseptilla: Gordon Herbert ja Harri Jokela eivät aikanaan peluuttaneet joukkueellaan kolmiohyökkäystä eikä MU16-poikien hyökkäyskään ainakaan elokuussa Pyynikillä ihan yksi yhteen alkuperäisen konseptin kanssa mennyt. Taisin nähdä kentällä jopa niin sanotun staggerin.

Vuosien varrella olen miettinyt pääni puhki miksi näin on, miksi valovuoden vuodesta 2007 kehittynyt toiminta ei näy tuloksissa? Ainakin seuraavat pelitapaan liittyvät asiat tekevät menestyksen tavoittelusta haastavampaa:

- Pelitapa on altavastaajan pelitapa, jolla pieni Suomi voi voittaa isoja maita ja hyödyntää omia vahvuuksiamme heitä vastaan. B-divisioonan maita vastaan vahvuutemme eivät välttämättä ole samat. Hyvänä esimerkkinä pidän kesää 2012, jolloin voitimme MU20-miesten kanssa harjoitusotteluita A-divisioonan maita vastaan yhtä paljon kuin voitimme kisoissa B-divisioonan maita.

- Pelitapa on erittäin intensiivinen ja kuluttava. Tämä kertautuu pitkissä EM-kisoissa kolmeen asiaan: a) joukkueen parhaita pelaajia ei oikein voi peluuttaa yli 30 minuuttia ottelussa, b) voidakseen sijoittua kisoissa 2-3 parhaan joukkoon pitää voittaa lähes kaikki ottelut, eli myös silloin kun pelataan huonolla jalalla ja vähällä energialla jolloin tällä pelitavalla näyttää välillä hölmöltä, ja kaikkein tärkein eli c) nousun ratkaisevat pelit ovat ne kaksi viimeistä, joukkue ei välttämättä ole enää silloin läheskään parhaassa iskussaan.

- Kolmiohyökkäys vaatii aika saumatonta joukkuepelaamista ja on kuitenkin alunperin ns. equal opportunity offense, eli ratkaisupaikat tulevat pelin flown myötä kenelle tulevat. Se, että tämä saadaan toimimaan vaatii kentälle aina 5 pelaajaa, jotka pystyvät konseptia toteuttamaan, eli pitkässä turnauksessa heitä tarvitaan 12. Tähän ei aina päästä.

- Harjoittelemme itse joka harjoituksessa hyvin erilaista koripalloa kuin mitä vastustajat turnauksessa pelaavat. Näin ollen on suuri haaste valmentajille saada joukkue valmiiksi kohtaamaan täysin erilainen pelitapa kuin se, mihin he ovat harjoituksissa tottuneet. Suomi jämähtää aina silloin tällöin turnauksessa esimerkiksi vastustajan paikkapuolustukseen - jota omissa treeneissä ei juurikaan harjoitella.

Mutta sitten ne argumentit, joista Mannosen jutussa olen eri mieltä tai jotka haluan tuoda myös esiin:

- B-divisioonan sijoitus X ei välttämättä tarkoita Euroopassa sijoitusta A-divisioonan maat + X. Harvoin ne ikäluokan parhaat maat ovat kaikki A-kisoissa, sen verran ikäluokkien taso vaihtelee lähes kaikissa maissa. Näin ollen noiden sijalukujen vertailu on hyödytöntä. Tämä johtaa myös siihen, ettei pelaaminen A-divisioonassa ole mielestäni mikään itseisarvo: Esimerkiksi WU18-tyttöjen B-kisoissa tänä kesänä oli huomattava määrä sellaisia maita, joita vastaan pelasimme kaksi vuotta sitten 16-vuotiaiden A-kisoissa - ja jopa nuorten olympiafestivaaleilla kultaa ja EM-kisoissa hopeaa voittanut Belgia. Miesten maajoukkueen rinkiin on nykymuotoisesta junnumaajoukkuetoiminnasta noussut varsin kiitettävä määrä 90-luvulla syntyneitä pelaajia: Nuutinen, Ahonen, Salin, Nikkarinen, Lindbom ja Caven. Eniten pelaajia 1991-syntyneistä, jotka eivät tainneet olla koskaan B-kisoissa edes kahdeksan joukossa, eikä yhtään pelaajaa 1992-syntyneistä eli siitä ikäluokasta joka nosti Suomen A-kisoihin 18-vuotiaissa. Ja seuraavalle ikäluokalle A-divisioona ei välttämättä enää olekaan se kehittävin taso, kuten 18-vuotiaissa pojissa aikoinaan kävi.

- Susikonseptista puhuttaessa on syytä erottaa toisistaan puolustus- ja hyökkäyspelaaminen. Puolustuskonseptin kyseenalaistaminen on erittäin vaikeaa juurikin siksi, että meidän pelaajamateriaalimme nyt vain on erilainen kuin tähänastisilla Euroopan huippumailla. Näin ollen vetoaminen pelin kansainvälisiin kehityssuuntauksiin ei kaikilta osin ole relevanttia, sillä voittaakseen muita pitää jossakin asiassa olla parempi kuin muut ja me annamme tasoitusta monessa asiassa niin paljon, että se pitää paikata jollakin. Tarvitsemme hieman omintakeisen pelitavan. Puolustuskonseptin suhteen valmentajien keskuudessa vallitseekin laaja konsensus. Hyökkäyspelin osalta mielipiteet jakautuvat enemmän, mutta toisaalta liikkumatilaa on nähdäkseni viime vuosina sen osalta tullutkin enemmän. Tätä pidän hyvänä, valmentajan pitää valmentaa niin, että pelisysteemi tulee selkäytimestä, tietää mitä milloinkin vaaditaan ja miksi. Ne ajat, jolloin hyökkäyspään setit annettiin valmentajille ensimmäistä leiriä edeltävänä iltana muistitikulla (2010) tai ne, jolloin toukokuun leirit + PM-kisat pelattiin erilaista palloa kuin kesän maajoukkueohjelma Liettuan leirityksestä alkaen (jolloin HD ei enää ollut näkemässä), ovat onneksi jo takana. Kolmiopelin runkoon on saatu yhdistettyä jos jonkinlaista palloscreen-motionia (kesällä 2012 sekä MU16 että MU20) ja hyvä niin: Olisi tavallaan hölmöä jos ainoa maajoukkue, joka ei pelaa kolmiopeliä olisi miesten maajoukkue. Jotkut yhteiset raamit kuitenkin tarvitaan, ja perustelen sen seuraavassa kappaleessa.

Mielestäni kaikkein olennaisin pelitapaan liittyvä kysymys on nimittäin tämä vastakysymys: Mikä sitten olisi parempi? Maajoukkueet kokoontuvat yhteen lyhyeksi ajanjaksoksi vuodenvaihteessa (eivätkä kaikki silloinkaan) ja sen jälkeen noin 2 kuukaudeksi kesällä. Jos aina pitäisi aloittaa uuden valmentajan uudelle joukkueelle luoman uuden taktiikan opiskelu pisteestä 0, tulokset tuskin olisivat parempia kuin nykysysteemissä jossa konseptin perusrunko pysyy samana vaikka joukkueet ja ikäluokat vaihtuvat. En myöskään pysty konkreettisesti osoittamaan kisoja, joissa samalla joukkueella olisi eri konseptilla saavutettu eri tulos. Totta, MU20-miehet voittivat tänä vuonna vain kääpiövaltioita, mutta edellisenä vuonna olimme samassa ikäluokassa voiton päässä noususta, mikä osoittaa miten pieniä marginaalit loppujen lopuksi ovat. Tuolloin ratkaisupelissä Kroatia vaihtoi kaikki screenit emmekä silti pystyneet luomaan yhdestäkään mismatchista oikeastaan mitään: takamiehet eivät voittaneet vastustajan isoja kaarelta eivätkä omat isot pystyneet dominoimaan vastustajan takamiehiä vastaan korin alta. Kun vielä paras 1 vs 1-pelaajamme loukkaantui, niin vaikea siinä on keksiä konseptia, jolla voittaa.

Olen myös eri mieltä siitä, että Susikonsepti suosii samojen pelaajien pitämistä mukana vuodesta toiseen. Tämä on helppo kumota katsomalla viime vuosien vanhimpien joukkueiden kokoonpanoja, mukana on enemmänkin turhankin vähän sellaisia pelaajia jotka ovat kulkeneet koko polun edes 16-vuotiaista 20-vuotiaisiin. Ok, tänä vuonna MU20-miehissä heitä oli edellisvuoteen verrattuna paljon, mutta esimerkiksi joukkueen valopilkku Topias Palmi marssi joukkueeseen suoraan kaikkien järjestelmien ulkopuolelta: A-poikien ykkösdivisioonajoukkueesta.

Mistä päästäänkin siihen, että olen Mannosen kanssa samaa mieltä pelaajien liiallisen keskittämisen kyseenalaisuudesta ja vain tietyn kaavan toimivuudesta pelaajien kehittämisessä. Kysymys on ennemminkin siitä, mitkä olosuhteet ovat kuin siitä, missä ne sijaitsevat. Miesten maajoukkueen aloitusviisikossa on kaksi Malmin Super-Koriksen kasvattia ja yksi pelaaja niin ToPo:sta, Forssan Koripojista kuin Uudenkaupungin Korihaistakin. Ja pirun hyvin he silti pelaavat. Tämä on kuitenkin kokonaan oma asiakokonaisuutensa ja olenhan asiasta muutamassa aiemmassa päivityksessä muutamalla sanalla jo ennenkin maininnut.

Jaan myös Mannosen huolen siitä, ettei kaikkien nuorimpien ikäluokkien maajoukkuetoiminta ikinä menisi "sisään", "kääntö" ja "nurkka"-optioiden juoksemiseksi koripallon pelaamisen opettelun kustannuksella. Sillä asia jossa edelleen olemme jäljessä on pelin pelaaminen, valintojen tekeminen. Tässä asiassa on aina terapeuttista kuunnella esimerkiksi entisen Jugoslavian alueelta tulevia valmentajia: Koripallossa on lopulta kysymys vain oikean valinnan tekemisestä oikeassa tilanteessa. Tämän mahdollistaa riittävä taitotaso.

Koripallo on pelaajien peli, kuten Henkka usein haastatteluissa korostaa. Olennaista pelitavan opettamisessa on alusta alkaen se, että siitä tulee pelaajien kehittämisen renki eikä isäntä. Pelitavan avulla löytyy samalla se suomalaisen koripallon identiteetti, joka on paljon isompi asia kuin se, kuka seuraavaksi screenaa ja ketä. Ja kun siinä onnistutaan, voimme jatkossakin seurata Susijengin otteita aikuisten EM-kisoissa yhtä suurella ylpeydellä kuin seurasimme 2 vuotta sitten - ja seuraamme toivottavasti myös seuraavien kahden viikon ajan.

Aloitusviisikossa pelaa myös henkilökohtainen suosikkini, sudenpolun läpi miesten maajoukkueeseen kulkenut Sasu Salin. Joka muuten aloitti aikoinaan junnumaajoukkueuransa PM-kisoissa häviämällä 38 (korjattu 2.9.klo 23.37) pisteellä Tanskalle.

Edit: Yksi keskeinen juttu meinasi unohtua. Suomalaisia valmentajia aika paljon siirtynyt ulkomaille tässä viime vuosina. Tälläkin kaudella ulkomailla jo valmentaneet / tulevat valmentamaan ainakin Ray Ailus, Anton Mirolybov, Ville Tuominen ja Pieti Poikola. Junnumaajoukkueista miesten staffiin jo aikoja sitten on siirtynyt Jukka Toijala. Että ei tämä Susikonsepti valmentajienkaan kehityksen kannalta niin huono asia taida olla...