Nokian Palloiluhallista Nokian Palloiluhalliin

En edelleenkään itse tahdo uskoa olevani vanha. Mutta tosiasia se on. Ensi keskiviikkona alkaa 33. kauteni valmentajana, eikä yhtään kokonaista kautta ole jäänyt väliin sitten syksyn 1984, jolloin valmentamisen aloitin. Nykyisen joukkueeni pelaajista yksi, Joni Harjula, oli tuolloin edes syntynyt.

Kieltämättä aloitin valmentamisen melko nuorena, 14-vuotiaana. Olen syntynyt loppuvuodesta 1969, eli joka tapauksessa 1960-luvun puolella. Tiettävästi en kukka hiuksissa kuitenkaan. Olen syntynyt samalla vuosikymmenellä kuin kahden pelaajamme kotimaat. Papa Dian kotimaa Senegal itsenäistyi vuonna 1960 ja Kentwan Smithin kotimaa Jamaika vuonna 1962. Johtavan kotimaisen pelaajamme Eldar Skamon toinen kotimaa Bosnia itsenäistyi vasta seuraavalla vuosikymmenellä.

Ensimmäisen virallisen otteluni valmensin Nokianvirran koulun salissa, Kultapossu-turnauksessa syksyllä 1984. Hävisimme vastustajallemme Kankaantaan Kisalle luvuin 99-11. Tulos ei ollut valtava yllätys, sillä joukkueeni, Pyrinnön minitytöt, oli vasta aloittanut pelaamisen, mutta muut otteluun liittyvät jännitteet olivat - pelaajieni vanhemmat muistelivat vielä vuosia myöhemmin, kuinka nokialaiset katsomosta poistuessaan olivat kiteyttäneet lopputuloksen lyhyesti: ”Porvarit hävis.”

Oli selvää että tarvitsin valmentajakoulutusta. Ensimmäinen mentorini Rauno Mäkelä (R.I.P.) ilmoitti minut C-tason valmentajakoulutukseen samana syksynä Nokian Palloiluhallissa. Siinä samassa, joka on nyt työpaikkani. Rauskin itsensä lisäksi kouluttajana toimi Juha Jantunen, joka opetti meille joukkuepuolustuksen perusteita. Peli on muuttunut sittemmin paljon ja puolustuspeli myös, mutta tietyt lainalaisuudet ovat edelleen säilyneet.

Viiden ensimmäisen valmennusvuoteni jälkeen siirryin armeija-ajakseni valmentamaan Forssaan. Tutustuin siellä paikallisvastustajamme Alun valmentajaan Tommi Koskiseen, joka oli edelliskaudella voittanut joukkueineen kaikkien yllätykseksi Suomen mestaruuden, parikymppisen Tommin ensimmäisellä päävalmentajakaudella. Tommin vuonna 1992 syntynyt poika Aleksi on nyt apuvalmentajani, poseerasimme tänään yhdessä Nokian Uutisten sisäkannessa. Aleksin koris- ja muukin valmennuksellinen osaaminen ovat korkeaa tasoa, eikä ihme – Tommi aloitti Allun koutsaamisen varsin varhain.

Istuin Tommin vieressä seuraavana keväänä Martinlaakson koulun salin päätykatsomossa katsomassa naisten SM-finaalia Pussihukat – Alku. Aleksin äiti Marianne oli tehnyt paluun kentille vielä samalla kaudella Allun syntymän jälkeen ja pelasi ottelussa. Lapsenhoito oli siksi ajaksi uskottu Tommille, joka piti alle puolivuotiasta poikaansa sylissään. No, niinhän siinä kävi että alkuverryttelyssä kentältä kimposi pallo, joka osui suoraan Allua päähän. Itkuhan siinä tuli. Tommi rauhalliseen tyyliinsä siihen: ”Näitkö nyt Allu miten kävi kun joku syötti sulle ja sää et kattellu?”

Vännin nopea paluu kentille ei säväyttänyt paikallisvastustaja FoKoPo:n seuraväkeä. Olihan aiemmin samana vuonna syntynyt jälkikasvua myös heidän pelaajalleen. Ja Markus Moleniuksen isä Markku sentään pelannut heti seuraavana päivänä.

Markuksesta tuli totta kai liigapelaaja. Hän toimii tällä kaudella legendaarisen KTP-Basketin kapteenina.

Vänniäkin sain valmentaa. Maajoukkueessa. Minut nimitettiin naisten maajoukkueen apuvalmentajaksi kaudella 1994-95, eli 24-vuotiaana. Silloisella ulkomuodollani olisin kuulunut ennemmin korkeintaan parturiin, mutta olihan tuo kuitenkin hieno luottamuksen osoitus ja aika Markku Jääskeläisen kanssa todellista koripallon korkeakoulua. Oma roolikin staffissa löytyi yrittäessäni tulkata persoonallisella tyylillään valmentaneen ja kommunikoineen Maran viestiä pelaajille. Mara oli monessa asiassa huikeasti aikaansa edellä ja moni hänen opetuksensa on kristallisoitunut itselleni vasta myöhemmin. On jopa nykykoripallossa ihan kansainvälinen trendi.

Pelasimme parhaimmillamme todella hienoa koripalloa ja ajasta jäi hyvät muistot. Varsinaisia soihdunkantajia meistä ei kuitenkaan tullut, sillä pelillinen viestimme ei tavoittanut kovin laajoja koripallopiirejä. Kun Mara tiivisti pelikirjamme Suomen Koripallovalmentajat ry:n julkaisemaan bulletiiniin, eräs maan johtavista valmentajista kysyi allekirjoittaneelta: ”Mites tota, siellä naisten maajoukkueessa, mitä huumeita te käytätte?” Ei nimiä, mutta kysyjä toimii nykyään naisten maajoukkueen päävalmentajana.

Tosiasia on sekin, että tämän kauden joukkueessamme pelaa myös ensimmäinen toisen polven valmennettavani. Waltteri Mäkelän äiti Maria (o.s.Koskimäki) pelasi Korinokiassa kaudella 1990-91. Olin astunut valmentajan saappaisiin legendaarisen Pentti Toivosen jälkeen eikä menestys ollut kummoinen. Se olisi kuitenkin ollut luultavasti vielä huonompi ilman Mariaa, jonka puhuimme kauden alla mukaan.

Pelasimme kiihkeitä paikalliskamppailuja Kankaantaan Kisaa vastaan. Eräs ottelu päättyi lopussa kiihkeiden vaiheiden jälkeen Kisan voittoon, vaikka kaikki keinot tuloksen kääntämiseksi tuli käytettyä. Käytimme jopa hyväksi sitä että tuomari ei loppuhetkillä ollut varma kenelle pelaajistamme oli tuomittu kaksi vapaaheittoa. Väärä pelaaja heitti vaparit sisään ja vastustajan valmentaja suivaantui siitä niin, että näytti loppusummerin soitua allekirjoittaneelle tyylipuhtaassa jalkatyöasennossa keskisormea. Molempia. Waltterin isä Kari Mäkelä.

Sovimme Kapan kanssa episodin noin 15 sekuntia myöhemmin ja olemme sittemminkin aina tulleet erinomaisesti toimeen keskenämme, vaikka joukkueidemme yhteenotot ovat toisinaan olleetkin kiivaita. Nyt Kapalla on erittäin merkittävä rooli taustaryhmässämme ja hyvä niin – aina voi luottaa että hommat hoituvat.

Tuleva kausi on miesten liigassa kaikkiaan 11. jossa olen mukana jossakin roolissa. CV:ni miesten liigasta on aika rikkinäinen, plusmerkkisiä kausia on enemmän kuin negatiivisia, mutta varsinkaan päävalmentajana ei ole aina menty paraatimarssia Uraliin. Muutama kausi on jäänyt eri syistä jopa kesken. Yksi näistä on edellinen päävalmentajakauteni, epätoivoinen yritys hypätä kesken kauden Uudenkaupungin Korihaiden päävalmentajaksi, oto:na ja osin etänä. Ei olisi onnistunut millään spekseillä, mutta ei koristietämyksenikään tuolloin ollut ihan täysin ajan tasalle päivitettyä. Laji oli mennyt eteenpäin, minä en, ja tulos oli huono.

Mielenkiintoinen tuttavuus joukkueessa oli kuitenkin edellisen valmentajan mukana joukkueeseen tullut nuori bosnialaistakamies Bojan Sarcevic. 18-vuotias Bojan puhui rajoitetusti mitään muuta kieltä kuin äidinkieltään ja oli lisäksi joukkueen paras heittäjä. Näistä kahdesta syystä en koskaan laittanut häntä pelinjohtajaksi, vaikka sellainen meiltä puuttui. Jälkikäteen ajatellen olisi tietysti pitänyt ja kyseisellä pelipaikalla Bojan on sittemmin ollut vuodesta toiseen liigan eliittiä.

Hieman ujosta juniorista joka ei koskaan halunnut juurikaan ottaa pelissä omia ratkaisuja on nyt tullut yhden sarjan ennakkosuosikin vanhin ja kokenein pelaaja. Silti tuntuu että tuo lyhyt visiitti hienoon ja perinteikkääseen koriskaupunkiin Ukiin olisi tapahtunut eilen.

Niin se aika vaan menee. Toivottavasti sen myötä tarttuu mukaan myös oppia. Millainen tarina tästä kaudesta kirjoitetaan, selviää ajan myötä. Varmaa on vain se, että vanhoista meriiteistä ei saa mitään mukaan. Kun peli alkaa, kaikki pitää ansaita aina uudestaan. Kauden mittaan selviää, kuka on ansainnut mitäkin. Eikä yksikään kausi ole samanlainen.

Tervetuloa mukaan luomaan tarinaan uusi luku. Nähdään matseissa.