Educare necesse est

Opettajan työ on muuttunut viimeisten 15 vuoden kuluessa todella paljon. Oppiaineen opettaminen tai yleensäkään oppituntien pitäminen on työstä kokonaisuutena yhä pienempi osa. Siitä, onko suuntaus oikea, voi olla montaa mieltä. Koulun tehtävä on toki paljon monimuotoisempi, kuin vain tiedon jakaminen sinänsä ja näin on tietenkin ollut aina, mutta nykyisin koulu kantaa kasvavassa määrin myös vastuuta useiden oppilaiden elämänhallinnasta, kasvatuksellisista tavoitteista sekä sellaisten perustaitojen opettamisesta, jotka ennen kuuluivat muille toimijoille.

Opettajien palkkauksessa muutos ei näy, vielä. Palkka ei määräydy työsuorituksen perusteella vaan sen, kauanko työhön on 15-20 vuotta sitten mennyt aikaa. Muutamia räikeimpiä epäkohtia, kuten erilainen korvaus luokanvalvojan tehtävistä eri oppiaineiden opettajille, on onneksi sentään saatu korjattua ja lisäksi Tampereen kaupunki on alkanut viime vuosina osoittaa kiitettävää halua huomioida erilaiset tehtävät ja työsuoritukset myös opettajan palkkauksessa. Työehtosopimus valitettavasti kuitenkin rajoittaa kehitystä tässäkin suhteessa.

Muinaisjäänne opettajien palkkauksessa ovat myös, muillakin aloilla parhaillaan keskustelua herättävät, niin sanotut VESO-päivät. Kolme ylimääräistä koulutuspäivää vuodessa. Alkavan lukuvuoden suunnittelu syksyllä ja seuraavan lukuvuoden suunnittelu keväällä vievät näistä järkevästi käytettynä yhteensä yhden, loput kaksi ovat harkinnanvaraisia. Kaupunki on joskus järjestänyt koko opettajakunnalleen yhteisen VESO-päivän Tampere-talossa, mutta sen osalta toteutus oli valitettavasti sellainen, että tapahtumalla on vieläkin henkilöstön keskuudessa lähes legendaarinen maine. Välillä tuntui, että esitysten sisältöä ei yksinkertaisesti pystynyt käsittämään ilman minkäänlaisten tajuntaa laajentavien kemikaalien, kuten suonensisäisten huumeiden, käyttöä. Menneinä vuosikymmeninä suositut ns. MESO-päivät (kokoonnutaan jonkin koulutuksellisen tapahtuman varjolla jonnekin vetämään hirveät lärvit) ovat nekin ilmeisesti jo taakse jäänyttä elämää.

Huomattavan moni koulu näytti tänäkin vuonna käyttäneen kevään VESO-päivänsä kuljettamalla opettajat Helsingin Messukeskuksessa järjestettäville Educa-messuille. Olin paikalla itsekin ja mikäs siinä, mukava retki Helsinkiin hyvässä seurassa ja pientä ryhmäytystä uuden kouluyhteisön henkilökunnalle. Messujen koulutuksellinen anti jäi kuitenkin vähäiseksi. Nimekkäät luennoitsijat kävivät paikalla vetämässä sellaiset esitykset, jotka voi koska tahansa pitää missä tilaisuudessa tahansa millä otsikolla tahansa. Yksittäisiä helmiä oli toki jokaisessa luennossa, mutta muuten tuhannet opettajat palaavat maanantaiaamuna töihin mukanaan vain nippu uusia kyniä ja kovin vähän muuta uutta.

Suomalainen koulutus on korkeatasoinen vientituote, olen viime aikoina mielenkiinnolla kuunnellut ja lukenut mm. kansanedustaja Harri Jaskarin näkemyksiä ja kokemuksia aiheesta. Ehkä siksi odotukseni myös koulutusalan messuja kohtaan olivat huomattavasti suuremmat. Mieleen jäi pyörimään Jorma Uotisen luennossaan siteeraama ajatus, josta olen täysin samaa mieltä: Luovassa yhteisössä työnjohtajana toimii työ itse. Toivon että opettajien työehtosopimus, opetussuunnitelmat, kaupungin linjaukset työnantajana, opettajien koulutus ja koulujen toimintakulttuurit saavat jatkossa rauhassa kehittyä juuri tuohon suuntaan.

Erityisen suurella mielenkiinnolla kävin kuuntelemassa niin Hyhkystä kuin Clasustakin tutun entisen koulukaverini Johanna Sommers-Piiroisen esityksen mediaopetuksesta osana varhaiskasvatusta. Aihe on viime aikoina pyörinyt kovasti omassakin mielessäni, ihan sen pohjalta mitä jatkuvasti ympärillään näkee ja kokee.

Kun puhutaan lapsista tai nuorista ja mediasta, usein keskustellaan siitä, miten heitä voisi varjella siltä. Ellemme kaikki käänny amisheiksi tai muuten muokkaa koko yhteiskuntaamme ja elämäntapaamme uusiksi, emme voi. Eikä tarvitsekaan. Kahteen asiaan voimme aina vaikuttaa omalla toiminnallamme: 1) siihen, millaisten asioiden kanssa lapsi tai nuori ylipäätään joutuu tekemisiin yksin, ilman aikuisen läsnäoloa ja 2) miten lapsi tai nuori käsittelee asioita, joita näkee. Netti ei ole kovin hyvä lapsenvahti ja lisäksi tarvitaan valvontaa ja pelisääntöjä, mutta turhaa taistelua tuulimyllyjä vastaan on hyvä välttää.

Yleensäkin se, mitä lapset ja nuoret tänä päivänä kokevat "mediaksi" on muuttunut. Netti on koko ajan läsnä heidän elämässään, älypuhelin kytkee heidät jatkuvasti osaksi maailmanlaajuista verkkoa. Niinpä heidän tulee myös pysyä sen osana 24/7. Sen lisäksi, että oppilaat pyrkivät jatkuvista kielloista huolimatta jokaisella oppitunnilla säilyttämään tavalla tai toisella välittömän näköyhteyden rakkaaseen puhelimeensa, tiedän myös oppilaita jotka nukkuvat kännykkä tyynyn alla värinähälytys päällä, jotta uudet viestit pystytään lukemaan heti. Vaikka vanhemmat kieltäisivätkin tietokoneella surffailun ja chattailun ennen nukkumaanmenoa, viestittely jatkuu kännykällä.

Kännykät, tietokoneet ja kummallakin pelattavat erilaiset pelit, ovat aiheuttaneet monelle lapselle ja nuorelle riippuvuuteen verrattavan tilan. Opettajaurani aikana on vuosien mittaan tullut joskus vastaan oppilaissa nikotiiniaddikteja, jotka saavat näkyviä vieroitusoireita, jos eivät pääse päivän aikana tupakalle. Paljon heitä enemmän on kuitenkin näkynyt viimeisten vuoden-kahden aikana näitä virtuaalimaailma-addikteja, joille erossa oleminen kännykästä aiheuttaa jopa psykofyysisia reaktioita.

En vastusta kehitystä, en kaipaa takaisin helmitaulujen ja sentraalisantrojen aikaan. Muistutan vain siitä, miten tärkeää on huomioida maailman muuttuminen myös omassa kasvatustoiminnassamme ajoissa. Enkä ole lainkaan varma siitä, onko oikea tapa reagoida asiaan muuttaa koko lapsen ja nuoren elinympäristö sähköiseksi virtuaalimaailmaksi, jossa opetus tapahtuu vain älytauluilta ja tieto etsitään netistä tai sähköisistä oppikirjoista. Vahvasti uskon, että muutakin tarvitaan jatkossakin. Ihan sen tavallisen painetun kirjan lukemisella saavutetaan myös usein aika hyviä asioita.

Mediaopetukseen kuuluu olennaisena osana myös kriittinen suhtautuminen vastaanotettuun tietoon. Tämä on nykyään yhä haastavampaa, sillä informaatiota tulee paljon ja uudet tiedonvälityksen muodot asettavat usein alan huippuasiantuntijat ja kotisohvien sisäiset sankarit samalle viivalle informaation tuottajina. Kun netin keskustelupalstoja katsoo, näkee pääasiassa vuodatuksia jollaisia ennen näki miesten vessojen seinissä. Olen myös nähnyt muutamia sellaisia Twitter-tilejä, että vähemmästäkin on takavuosina viety tahdonvastaiseen hoitoon. Nykyisin ihminen voi kuitenkin olla netissä auktoriteetti, jos itse sellaiseksi julistautuu tai kirjoittaa sinne ahkerasti. Virtuaalimaailmassa Jokelan kouluampujakin koki olevansa hypermoraalinen yli-ihminen, miksei siis kuka tahansa meistä voisi olla minkä alan asiantuntija hyvänsä.

Iltapäivälehtien toimituksia ei käy kateeksi, päivittäin pitäisi täyttää 80 sivua palstatilaa maassa, jossa harvoin tapahtuu mitään oikeasti kiinnostavaa. Tämän lisäksi niin heidän kuin muidenkin aviisien pitäisi saada mahdollisimman monta ihmistä klikkaamaan mahdollisimman montaa linkkiä lehden verkkosivuilla. Ei ole helppoa. Silloin muuttuu se mitä isoimpiin otsikoihin nostetaan, se mitä ylipäätään uutisoidaan, ja miten asiat uutisoidaan vielä niin, että väki saadaan vaahtoamaan niistä se vajaa viikko lehden keskustelupalstalla - kunnes tulee uusi uutinen joka syrjäyttää vanhan.

Olen usein siteerannut omalta historianopettajaltani ja opinto-ohjaajaltani Jaakko Isosäviltä oppimaani lausetta: Tieto vie pohjan pois varmoilta mielipiteiltä. Kuluneella viikolla kun on taas ahkerasti mediaa seurannut, tuntuu siltä, että nykyisin on paljon useammin toisin päin; varmat mielipiteet vievät pohjan pois tiedolta. Tieto on kuitenkin ensiarvoisen tärkeä asia, yksi ihmisen elämän kulmakiviä. Siksi on hienoa, että sitä on jatkuvasti saatavilla, yhä laajenevissa muodoissa. Media tekee siten erittäin tärkeää työtä tuodessaan informaatiota ulottuvillemme. Sitä on kuitenkin välttämätöntä oppia käsittelemään kriittisesti. Sen vuoksi on erittäin tärkeää, että mediakasvatus huomioidaan tarpeeksi kattavasti ja varhain myös tulevissa opetussuunnitelmissa ja tuntijaoissa.

Silloin media toimii jatkossakin ihmisiä varten, eivätkä ihmiset mediaa.