Kisat ohi, etiäppäin

On sunnuntai-ilta. Rion olympiakisat ovat osaltani paketissa. KOK:n puheenjohtaja Bachin puhetta päättäjäisissä en halua enää nähdä, koska söin päivällä hyvää ruokaa enkä halua sen menevän hukkaan.
Kiitos kaikille jotka kisojen aikana elämyksiä tarjosivat, erityisesti jälleen kerran huippulaatua monin tavoin tuottanut YLE Urheilu.
Aiempaa vähemmän tuli lopulta kisoja seurattua, valmennuskiireiden lisäksi pakko myöntää että joka puolelle pesiytynyt korruptio, ihmisoikeusloukkaukset ja pelleily erinäisten mömmöjen kanssa on vähentänyt mielenkiintoa. On aika sama kuka nyt voittaa kun mitalit jaetaan kuitenkin seuraavien 10 vuoden aikana moneen kertaan uudestaan. Ja postitetaan uusille omistajilleen. Kovasti toivoisin että nämä skandaalien täyttämät kisat olisivat yhden läpeensä pöhöttyneen aikakauden loppu urheilun suurtapahtumien osalta, mutta eivätpä ne sitä taida olla. 

Suomen kehnolla menestyksellä en halua lähteä guruilemaan, sillä ei minulla ole kompetenssia sanoa mitä pitäisi tehdä toisin. Kokonaisuudesta pitäisi tietää paljon enemmän. Koripallon puolella on lisäksi nähty todeksi se minkä valmennuksen johtaja Mika Kojonkoski äsken televisiossa sanoi, toimintatapojen muutoksen ja näkyvien tulosten väli voi olla kymmenenkin vuotta. Mutta parranpärinää riittää ja mikäs siinä, Hannu Jortikan sanoin urheilussa tulee aina kritiikkiä - osa ansaittua ja osa ansaitsematonta. 

Kaikesta huolimatta, ei saa unohtaa että kaiken saastan alla itse urheilu on edelleen hienoa. Näissä kisoissa nähtiin ja koettiin jälleen sellaisia aitoja tunteita joita on vaikea kokea missään muualla tai vaikea ymmärtää jos ei itse ole urheilussa mukana. Urheilu ampuu jatkuvasti itseään jalkaan niin kansainvälisesti kuin kansallisestikin tehdän siitä sen myötä nuorille vähemmän houkuttelevaa, mutta kovasti jaksan uskoa ja toivoa että ne urheilun hienot asiat myös joskus nousevat pintaan. Kaikki urheilu ei ole lahjontaa ja kilpailua siitä kuka douppaa taitavimmin. Ei todellakaan. Sitä kannattaa seurata, tukea ja lähteä siihen mukaan.

Urheilu on ennen muuta äärimmäistä itsensä peliin laittamista. Joskus tulee myös turpaan. Aika monelle tuli. Mutta arvostan silti heitä hemmetisti.
Oheisessa, syystäkin kuuluisassa sitaatissa Yhdysvaltain entinen presidentti Theodore Roosevelt kiteyttää miksi:

"It is not the critic who counts; not the man who points out how the strong man stumbles, or where the doer of deeds could have done them better. The credit belongs to the man who is actually in the arena, whose face is marred by dust and sweat and blood; who strives valiantly; who errs, who comes short again and again, because there is no effort without error and shortcoming; but who does actually strive to do the deeds; who knows great enthusiasms, the great devotions; who spends himself in a worthy cause; who at the best knows in the end the triumph of high achievement, and who at the worst, if he fails, at least fails while daring greatly, so that his place shall never be with those cold and timid souls who neither know victory nor defeat." 

Kyllä täältä vielä noustaan.