Sinä päivänä tein kaiken oikein - ja pieleen meni

Sinä päivänä tein kaiken oikein. Mielestäni. Katsoin puheilleni tuotua oppilasta silmiin, kerroin rauhallisesti miksi hänen toimintansa aamun tunnilla oli saattanut toisen oppilaan vakavaan vaaratilanteeseen. Miten arvokas asia meille kouluna on, että oppilaamme saavat käydä vierailulla kohteessa, josta oppilas oli henkilökunnan toimesta poistettu – ensimmäisenä koululaisena ikinä. Jos jatkossa emme sinne pääse, lukuisat sinne haluavat oppilaat joutuvat kärsimään yhden käytöksestä. Miten ryhmässä on tärkeää huomioida toiset, ja vaikka itse ei olisi ko. kohteeseen halunnut, sinne oli kuitenkin enemmistön päätöksellä päätetty mennä. Se ei oikeuta yhtä heistä käyttäytymään siten, kuin kohteen henkilökunta ja valvova opettaja yhtenevästi kertoivat hänen käyttäytyneen. Oppilas vaikutti ymmärtävän, mutta kun kerroin että joudun laatimaan keskustelustamme yhteenvedon myös hänen huoltajilleen, ilme vaihtui ylimieliseksi ja uhmakkaaksi: ”Ihan sama mitä kirjoitat, selitän asian itselleni parhain päin,” sanoi tyttö.

Ei siinä kauaa mennyt, kun oppilaan isä jo tuli lankoja pitkin ja piti törkeänä että hänen tyttärensä oli tuolla tavoin otettu koulussa silmätikuksi, häntä kohdeltiin mielivaltaisesti ja väitettiin tehneen jotain, mitä hän ei omien sanojensa mukaan ollutkaan tehnyt. Kutsuttiin koolle oikein palaveri, jossa rehtori, minä ja opettaja olimme kuuntelemassa miten paha mieli tytölle oli nyt tullut. Muutaman kuukauden päästä tämä mielivaltaisesti silmätikuksi joutunut tyttö vaihtoi lopulta koulua. ”Adios,” huuteli mennessään.

Oikein tein. Pykälien mukaan. Pieleen meni. Mutta olisiko lopputulos ollut parempi, jos minulla opettajana olisi ollut käytössäni enemmän valtuuksia? Kun mietin kaikkia niitä kurinpito- ja kasvatustilanteita, joita opettajaurallani on tullut vastaan, missä olisin tarvinnut enemmän valtuuksia? En heti keksi.

Tamperelainen opettaja Tiina Keskinen kirjoittaa hienoja kolumneja. Olen hänen teksteistään pääsääntöisesti jopa samaa mieltä. Viimeisin niistä, kolmesta virkavirheestä kertova, opettajan oikeuksia käsittelevä teksti, lähti kuitenkin ehkä hieman laukalle – tai ainakin sen pohjalta syntynyt keskustelu synnytti tulkintoja kuin presidentti Niinistön puhe valtiopäivien avajaisissa konsanaan.

Ketä ensinnäkin palvelee sen mielikuvan ruokkiminen, että nuorison käytös on törkeää ja opettajilla ei ole valtuuksia siihen puuttua? Eihän näin edes ole. Ylivoimainen enemmistö nuorista käyttäytyy ehkä eri tavalla, kuin itse olemme aikanamme tottuneet, mutta se ei vielä tee heidän käyttäytymisestään huonoa. Ja niilläkin oppilailla, joilla käyttäytyminen sitä on, on usein sen takana joku syy.

Kun puhutaan siitä, että opettajalla pitäisi olla nykyistä enemmän valtuuksia puuttua oppilaiden käyttäytymiseen, mieleen tulee ensimmäisenä vastakysymys: Miksi? Auttaako oppilasta, jonka omiin toimintamalleihin kuuluu ongelmien ratkominen aggressiivisuudella ja fyysistä voimaa käyttämällä, jotenkin se, että häntä itseään kohtaan saa kohdistaa enemmän fyysistä voimaa? Lasta tai nuorta, joka mahdollisesti kotioloissa tai vapaa-aikanaan ei saa osakseen riittävästi turvallisuuden tunnetta, se että häntä johdetaan, kasvatetaan ja motivoidaan koulussa pelolla? Häntä, jolle opetetaan että toisten ihmisten omaisuuteen ei saa kajota, se että opettajalla kuitenkin on oikeus kajota hänen omaisuuteensa jos siltä tuntuu? Mielestäni ei.  

Olen maailmaa kiertäessäni nähnyt, miten oppilaita lyödään koulussa kepillä. Kun palasin samaan kouluun kaksi viikkoa myöhemmin, oppilaita lyötiin edelleen kepillä. Ei ollut siis auttanut. Miksi? Selitys on mielestäni yksinkertainen: Siitä, että sinua lyödään kepillä, ei opi mitään. Jos oppilas laskee matematiikassa että 2+2=5 ja lyöt häntä kepillä, ei hän edelleenkään silti tiedä paljonko on 2+2. Sama pätee käyttäytymiseen.

Nuoret ovat nykyään erilaisia kuin me olimme aikoinamme. Auktoriteetti yhä harvemmin perustuu ikään tai asemaan, eikä ”koska mä sanoin niin” ole useinkaan enää riittävä perustelu sille, miksi jotain pitää tehdä. Auktoriteetti pitää ansaita.

Koulun arki on kaikkea muuta kuin ongelmatonta. Kouluyhteisön jäsenet ovat sosiaalisilta taidoiltaan yhä erilaisempia keskenään. Yksikköjen koko on monista syistä kasvanut, joten oppilaita on samassa pihapiirissä yhä enemmän. Oppilaat perustavat WhatsApp- ym. ryhmiä, joita voidaan käyttää sekä hyviin ja kannatettaviin että toisaalta hyvinkin kyseenalaisiin tarkoituksiin. Kasvatus- ja kurinpitotilanteita tulee vastaan jatkuvasti. Mutta itse en ihan heti keksi tilannetta, jossa tilanteen onnistunut ratkaisu olisi ollut kiinni siitä, etten ole omannut riittäviä valtuuksia. Ihan oikeasti vakavissa tilanteissa opettaja saa kyllä ratkaista tilanteet tarkoituksenmukaisella tavalla, ihan laillisesti.

Ongelma syntyy silloin, kun kasvattajat eivät puhalla yhteen hiileen. Kun huoltaja kokee, että yhteydenotto lapsen epäasiallisen käytöksen takia on suoraa henkilökohtaista kritiikkiä hänen vanhemmuuttaan kohtaan. Kun kollegani laittaa viidesluokkalaisen oppilaansa huoltajalle viestiä, että poika on jakanut luokan WhatsApp-ryhmässä pornokuvia ja osa 10-vuotiaista oppilaista ei ole oikein kokenut sitä hyvänä asiana – ja huoltaja vastaa tuohtuneena, että opettajalle ei kuulu mitä oppilaat vapaa-aikanaan puuhaavat eikä hänellä ole oikeutta puuttua asiaan. Kun huoltaja kiistää mitään ikinä tapahtuneenkaan, vaikka useampi koulutettu aikuinen asiasta yhtenevästi kertoo ja parhaassa tapauksessa vielä valvontakameran kuva näyttää. Silloin on aika turha keskustella asiasta sen enempää oppilaankaan kanssa. Matto on vedetty alta.

Opettaja ei tarvitse mielivaltaisia oikeuksia eikä lakipykälillä rakennettua auktoriteettia. Lapset ja nuoret ovat tänä päivänä aivan yhtä fiksua porukkaa kuin ovat olleet ennenkin – monessa asiassa fiksumpaakin. Se, mitä opettaja kuitenkin tarvitsee, on toimiva yhteistyö oppilaan huoltajien kanssa. Silloin kasvatustyö on riittävän kestävällä pohjalla ja johtaa kyllä tuloksiin ennemmin tai myöhemmin. Ja sitäkin onneksi edelleen näkee ja kokee. Aika useinkin.

Lakipykälillä rakennettujen oikeuksien ongelma on se, että niissä osapuolet ovat kuitenkin aina ”oppilas”, ”huoltaja” ja ”opettaja.” Eivät kolme ihmistä, jotka myös kohtaavat toisensa ihmisinä. Tiina Keskisen kirjoituksen opettavaisin kohta onkin se, jossa tunnilta poistettu poika palaa luokkaan hakemaan reppuaan ja pyytää opettajalta käyttäytymistään anteeksi, on ollut vähän huono päivä. Siinä kohdataan ihmisinä. Ja kumpikin oppii aika paljon.

Huonoimmankin käytöksen takaa löytyy ihminen. Kun huomenna vietetään vanhojen päivää, oikein harmittaa se, ettei koulussamme enää tanssita vanhojen tansseja. Oli vuodesta toiseen yhtä hauskaa nähdä, miten kovimmatkin ysiluokkien kingit yleensä hiljenivät ja jäivät tuijottamaan kun näkivät pari vuotta vanhempia tyttöjä näyttävissä puvuissaan. Rooli unohtui ja alta paljastui tavallinen 15-vuotias poika.

Silmät ja suu ammollaan.