HBA on pelaajakehitykselle lisäarvo - ei synonyymi. Onhan?

20.10.2021

Joskus kauan kauan sitten, viime vuosituhannen puolella muistan katselleeni Pyrinnön toimistolla Klingendahlissa Teuvo Tuomisen kirjoituskoneella seuran paperille kirjoittamaa, kopiokoneella A5-kokoon pienennettyä paperilappusta, jolla etsittiin seuralle yhteistyökumppaneita. Muistan, että silloin jo jossain määrin hämmästytti ja kummastutti, että teksti oli lähes kokonaisuudessaan vuodesta toiseen sama. Esimerkiksi lause ”Naisten edustusjoukkueemme on nuori, ns. tulevaisuuden joukkue” toistui joka vuosi. Kuinka kauan tämä menisi yhteistyökumppaneille läpi? Eikö joku jossakin vaiheessa kiinnostuisi siitä, koska tuo tulevaisuus on? Miten sama joukkue voi vuodesta toiseen olla nuori? Ettei vaan käynyt niin, että se tulevaisuus menikin jo - tai sitä ei koskaan tullutkaan?

Tällainen tässä jotenkin taas palautunut mieleen.

Helsinki Basketball Academyn eli tutummin HBA:n asema suomalaisen naiskoripallon pelaajakehityksessä on puhuttanut viime päivinä. Sysäyksenä keskustelulle toimi Harri Mannosen kolumni HBA:n lopettamisesta. Tekstiä ovat sittemmin blogeissaan kommentoineet ainakin Mikko Mantere ja Timo Mannonen. Näistä viimeksi mainittu osuu monilta osin yksiin oman ajatteluni kanssa, vaikka ansiokkaasti kirjoitettuja ovat muutkin ja yksittäisiä näkemyksiä jaan niistäkin. Kyseessähän ei ole joko-tai -asia, tai muutenkaan millään muotoa yksinkertainen asia. Timo Mannosen kolumnin löydät täältä ja se sisältää linkit myös kahteen aiemmin mainittuun tekstiin.

Työnnän lusikkani soppaan itsekin, koska näin on toivottu. Jotakin asiasta myös tiedän. Naiskorista tullut vuosien varrella seurattua välillä lähempää ja välillä kauempaa, mutta uskon urheilussa vahvasti siihen että matka on tärkeämpi kuin päämäärä ja varsin hyvin tiedän, millainen matka on tähän asti takana.

Keskustellaan mistä tahansa tavoitteellisesta toiminnasta, on tärkeää tietää missä ollaan, miten siihen on tultu ja minne halutaan päästä. Vasta sen jälkeen, kun kuva näistä asioista on yhteinen, voidaan kartoittaa keinot, miten.

Tarkasteltaessa naiskoripallon nykytilaa aikuistasolla, näkymä on kiistattoman karu. Kuten Harri Mannonen tekstissään toteaa, Suomi on vuosina 2015-21 pudonnut Euroopan rankingissa sijalta 27. sijalle 35. ja voittanut kuudestatoista EM-karsintaottelustaan yhden. Viime kesä tarjosi ilahduttavan määrän kansainvälistä naiskoripalloilua nautittavaksi television välityksellä ja ristiriitaisin tuntein sitä tuli seurattua: Peli itsessään hiveli entisen valmentajan silmää useinkin, mutta samalla takaraivoon hiipi entistä syvempi tietoisuus siitä, millainen vuori Suomella on kiivettävänä kenties joskus samalle tasolle päästäkseen. Ne kilpailuedut, jotka miesten Susijengillä ovat joskus olleet ja siivittäneet heidän nousuaan EM-kisojen vakiokävijäksi, eivät nähdyn perusteella enää naisten puolella sitä ole. Juna meni jo.

Suomi on edellisen kerran pelannut naisten arvokisoissa vuonna 1987. Historiallinen perspektiivi on siis aivan toinen kuin HBA:n olemassaoloaika ja vaikka historiantutkijallekin kontrafaktinen historiankirjoitus, jossittelu, tietyssä määrin sallitaankin, en löydä aihetodisteita, joiden mukaan olisimme juuri nyt olennaisesti paremmassa jamassa ilman HBA:ta.

Sen sijaan pohja, jolle aikuismaajoukkue rakentuu – nuorten maajoukkueet – on paremmassa hapessa kuin aikoihin. Toki FIBA:n järjestelmä on sellainen, että yksittäinen laurimarkkanen tai awakkuier saa hetkellisesti nostettua maan uudelle tasolle vuosi ja ikäluokka kerrallaan, mutta pelkällä Awakilla ei selity se, että Suomi on tyttöpuolella kaikissa ikäluokissa tällä hetkellä A-divisioonassa. Palaan historiaan vielä myöhemmin, mutta viimeisten 15 vuoden aikana on tässä suhteessa otettu aivan valtava harppaus ja siitä liiton järjestelmä ansaitsee osaltaan täyden tunnustuksen. Toivoa paremmasta siis on.

Toinen nykytilanteessa itseäni surettava asia on kuitenkin naisten kotimainen pääsarja. Yritän suhtautua siihen mahdollisimman neutraalisti ja välttää eri palloilulajien ihmisille tyypillistä ”minun aikanani oli paremmin”-ajattelua. Arvioni on myös täysin subjektiivinen näkemys. Mutta vahvasti väitän, että siinä missä yksittäisiä erittäin kovia ulkomaalaispelaajia on kyllä nähty sarjan ja joukkueiden tasoa nostamassa tai ylipäätään mahdollistamassa pääsarjatason naiskoripalloilu seurassa, kotimaisten pääsarjatason pelaajien määrä on valitettavalla tavalla pudonnut. Joukkueissa on yhä vähemmän kotimaisia pelaajia ja urheilijoita, joiden paikka vielä kymmenisen vuotta sitten olisi ollut lajin kotimaisessa pääsarjassa. Ainakaan joukkueen pelaavassa rotaatiossa. Joukkueita, joiden pelaaminen sataisi suomalaisen koripallon laariin kansainvälisesti, on varsin niukasti. Eurokentillä ei olla mukana.

Tarkastellaan tätä kokonaisuutta. Onko kyseessä HBA:n vika tai suoranainen seurausilmiö HBA:n toiminnasta? Harri Mannonen nostaa kolumnissaan välillisesti esiin tämän saman asian ja sen tilastofaktan, että pelaajien keski-ikä naisten Korisliigassa on laskenut. Itse en kuitenkaan tässä syy/seuraussuhdetta näe. HBA:n ykkösprospekteista löytyy pelaajia, jotka eivät pääsisi pelaamaan pääsarjaa ainakaan kasvattajaseurassaan. En siten pysty sanomaan, että HBA ainakaan vähentää laatupelaajien määrää pääsarjassa, voi hyvin olla, että se itse asiassa lisää sitä parilla janetteaarniolla ja katiollilaisella.

Poikien puolella voi pohtia sitä, palveleeko toiseksi korkeimmalla sarjatasolla pelaaminen pelaajien kehitystä optimaalisella tavalla. Minulla ei ole asiaan vahvaa mielipidettä, vaikka joskus somen puolella ”Jos Luka Doncic olisi suomalainen, hän pelaisi nyt divaria” -kommenteille hymähtelinkin. Paitsi kilpailullisen tason puolesta, pidän erittäin tärkeänä sitä, että nuoremmat pelaajat pääsevät kilpailemaan myös kokeneempia vastaan. Mikäli eivät harjoituksissa, niin otteluissa viimeistään. Tämän asian nosti esiin myös Tapiolan Hongan naisten päävalmentajana vuosia loistavaa työtä tehnyt Kimmo Kujansivu.

Kuten Timo Mannonen omassa tekstissään toteaa, Haason keskeinen argumentti ”seurojen motivaatio pelaajakehitykseen heikkenee, kun parhaat pelaajat rekrytoidaan maajoukkueleireillä muualle” ei myöskään ole millään tavalla HBA:n mukanaan tuoma ilmiö. Samaa on kuultu niin kauan kuin itse olen ollut nais- ja tyttökoripallon parissa riippumatta siitä, onko näin tapahtunut vai ei.

Vaikka tapahtuisi, en näe rekrytointia ongelmana, mikäli keskiössä pysyy Mikko Mantereen esiin nostamalla tavalla pelaajan etu. Jos rekrytointivalttina toimivat paremmat kehittymisolosuhteet, en ole koskaan nähnyt siinä ongelmaa. On eri asia, mikäli rekrytointia käytetään painostuskeinona maajoukkuepaikan saavuttamiseksi tai säilyttämiseksi, mutta tällaista en ainakaan itse ole koskaan havainnut tapahtuvan.

Silti: Koripallo on joukkuelaji, mutta parhaat joukkueet koostuvat toisiaan täydentävistä yksilöistä. Jos keskittäminen on ainoa tiemme, voi hyvin olla että käy kuten jääkiekossa, jossa yhden totuuden tie meinasi jossakin vaiheessa johtaa siihen, että ”Suomi tuottaa maailman parhaat kolmos- ja neloskentän pelaajat.” Sitkeät työhevoset ja robotit, jotka tekevät juuri kuten sanotaan ensin neljä vuotta HBA:ssa ja sitten neljä vuotta jenkkiyliopistossa. Mutta onko se ainoa tie huippuyksilöiden synnyttämiseksi? Ei, eikä välttämättä edes se paras tie. Muitakin tarvitaan. Pelaajakehitys on kompleksista.

Mutta jos HBA lakkautettaisiin huomenna, kuka voittaisi? Valuisivatko siihen pumpatut valtavat resurssit jotenkin ympäri maata suomalaisen nais- ja tyttökoripallon kehittämiseen? Eivät varmasti. Millä paikkakunnalla pystyttäisiin välittömästi tekemään nykyistä parempaa työtä pelaajakehityksessä, mikäli HBA:ta ei olisi? Jos parempaan pystytään, miksi juuri HBA estää tekemästä sitä jo nyt? Esimerkiksi yläkouluikäisten valmennuksen kehittäminen kilpailuetuna, kuka on kiinnostunut? Olen enemmän kuin pettynyt, että Tampere ei ollut.

Nykymuotoinen HBA on pitkälti Henrik Dettmannin viimeisimmän päävalmentajakauden luomus ja järjestelmä henkilöityy häneen. Hyvin läheltä seuranneena sitä, millaisen ongelmavyyhdin Henkka tuolloin nais- ja tyttökoripallon puolella aiemmilta vastuuhenkilöiltä peri, tervehdin ilolla sitä, että myös nais- ja tyttöpuolelle on resursseja satsattu ja edellytyksiä luotu. 15 vuoden takaisista olosuhteista en kaipaa takaisin ainuttakaan asiaa. Ok, ehkä HD:n onnistuneimpiin julkisiin esiintymisiin ei kuulu se vierailuluento, jonka hän vuonna 2007 kävi pitämässä valmentamalleni tyttömaajoukkueelle kertoen heille suunnilleen ydinviestinä sen, että myös tyttöjen kannattaa satsata koripallouraan, koska sen kautta voi löytää itselleen esimerkiksi puolison. Toiminta sen jälkeen on onneksi viestittänyt myös urheilullista arvostusta nais- ja tyttökoripalloilua kohtaan. Kritiikkiä tuli aikanaan mm. 20-vuotiaiden tyttöjen maajoukkueen lakkauttamisesta – itse näin sen hyvinkin perusteltuna ratkaisuna tuolloisissa olosuhteissa. Urheilu edellä mentiin silloinkin.

Myös markkinointipuolella Susiladies näkyy hyvin ja saa näkyvyyttä. Tästäkin syystä toivon joukkueelle parempaa urheilullista menestystä, jotta markkinointi olisi kestävämmällä pohjalla ja asiakkaan silmissä tuote ja mielikuva kohtaisivat hieman totuudenmukaisemmalla tavalla.

Naisten maajoukkueen päävalmentajana on vuodesta 2015-21 toiminut Pekka Salminen. Koska valmentaja kantaa vastuun tuloksista, totta ihmeessä myös niitä tulee tarkastella kriittisesti. Minulla ei kuitenkaan ole tiedossa, mikä olisi olennaisesti paremmin, jos valmentajana toimisi joku muu. Dettmannin jälkimmäisen kauden aikana valmentajana ehtivät jo ennen Pekkaa toimia naisten korisliigajoukkueen valmentaja OTO:na, ulkomaalainen valmentaja perinteikkäästä korismaasta sekä nuori ja valtavalla palolla hommia paiskiva ammattivalmentaja, eikä tulos ole kenenkään johdolla ollut olennaisesti toinen.

Palaan kuitenkin jälleen kerran siihen, minkä olen YLE:n asiantuntijana muutaman kerran naisten maajoukkueen otteluita kommentoidessani todennut: Meidän naisten koripallomaajoukkueemme ei tule koskaan saavuttamaan parasta tasoaan, ellei se koostu pelaajista, jotka ovat parhaalla tasollaan. Aikuiskoripallossa tämä tarkoittaa aikuisikää. Uran prime-vaihetta. Johon mennessä valitettavan suuri osa pelaajista on jo koripallon tavoitteellisessa mielessä lopettanut.

Toki kaikkien aikojen parhaat pelaajammekin ovat debytoineet aikuismaajoukkueessa hyvinkin nuorina. Mutta he ovat pelanneet siellä vuosia ja vuosia sen jälkeenkin.

En ole paras asiantuntija vastaamaan, miksi Susiladiesissa näin ei tapahdu. Minulla ei ole tietoa, jonka mukaan kokeneempi pelaaja olisi korvattu nuoremmalla, vaikka tämä olisi ollut kunnossa ja halukas mukaan. Harri Mannonen kirjoitti joskus miesten puolella HBA-pelaajien saavan kutsuja Susijengin tapahtumiin, jotta näitä voitaisiin käyttää osoituksena järjestelmän toimivuudesta. En näe tyttöpuolella tässä järkeä, etenkään kun läheskään kaikki maajoukkuetapahtumissa esiintyneet nuoret pelaajat eivät ole HBA-pelaajia.

Olin myös nuorten maajoukkuevalmentajavuosinani aina tuohtunut kuullessani eri joukkueita koskien näitä ”joukkueen x pelaajia suositaan mj-valinnoissa” -valinnoissa, koska niistä syntyy kuva, jonka mukaan meillä on jossakin joukko pelaajia, joiden avulla olisimme olennaisesti paremmalla tasolla, mutta koutsi ei vaan tajua peluuttaa heitä. Tämä keskustelu ei ainakaan tosiasiallista tasoamme kohota, koska kuten jo aluksi totesin, yhteinen käsitys lähtötilanteesta on tärkeä. En myöskään ole vielä tavannut valmentajaa, joka ei haluaisi valita parasta mahdollista joukkuetta ja saavuttaa sillä parasta mahdollista tulosta.

Jokin kuitenkin hiertää. Siitä osoituksena sekin, että sain runsaasti positiivista palautetta pelaajilta, kun menin ensimmäisen kerran telkkarissa sanomaan, että aikuismaajoukkueen tulisi ensisijaisesti koostua aikuisista. Mikä, se tulisi selvittää. Miten naiskoripalloilijoiden pelaajauria saataisiin pidennettyä ja pelaajat aikuismaajoukkueen käyttöön silloin, kun he ovat primessä? Koripalloilijat ovat fiksua porukkaa, jolle elämässä löytyy varmasti monta muutakin suuntaa kuin koripalloammattilaisuus. Mutta tarvitseeko näiden olla keskenään vaihtoehtoisia? Miten mahdollistamme esimerkiksi kaksoisuran ja lisäämme sen houkuttelevuutta? Miten pidämme pelaajat henkisesti ja fyysisesti ehjinä, jotta tämä olisi edes mahdollista?

Tätä keskustelua toivon lisää.

Summa summarum: En näe HBA:n olevan naisten maajoukkueen kannalta ongelma. Sen sijaan näen isonkin ongelman, jos HBA on naisten maajoukkue.

28.11.2021Marjo Pennonen: Parempaa saatte hakea (Kirjokansi 2021)
26.11.2021Kiitos, Hakametsä
20.10.2021HBA on pelaajakehitykselle lisäarvo - ei synonyymi. Onhan?
05.10.2021Avoin kirje tamperelaisille kokoomuslaisille
18.08.2021Sinun urheilusuorituksesi ei ole sinä
28.06.2021Ei sori siitä
05.06.2021Miks just sää voisit äänestää mua
22.05.2021Linjauksia Tampereella puhuttaviin kysymyksiin
22.05.2021Kuntavaaliteemani 2021
22.05.2021Kuntavaaliehdokas Ilpo Rantanen 330

Siirry arkistoon »