Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 5/5: Tää on aika hiano laji

02.05.2020

Tässä viisiosaisessa juttusarjassa pohdiskelen NBA-finaalien 1987 herättämiä ajatuksia näin 33 vuotta myöhemmin. Miksi nuo pelit tekivät tuolloin aloittelevaan valmentajaan niin suuren vaikutuksen ja mitkä opit ovat seuranneet näihin päiviin saakka – joko tietoisesti tai tiedostamatta.

 

Pohjoisamerikkalaista koripalloa oli Pohjolan perukoilla 1980-luvulla tarjolla nähtäväksi asti aika rajallisesti. Puolen tunnin kooste NBA:n vuoden 1983 all star-ottelusta Pentti Salmen selostuksella tuli nauhoitettua ja tuijotettua melkein puhki, vuoden 1984 olympiafinaali samoin. All star-ottelussa näin ensimmäisen kerran kentällä herran nimeltä Earvin ”Magic” Johnson ja olympiakisoissa sellaisen lupaavan yliopistopelaajan kuin Michael Jordan. Satunnaisia NBA-finaaleja näytettiin silloin tällöin YLE:n kanavilla, selostajaksi tosin oli vaihtunut Mikko Koskinen. SKY Channelilta onneksi tuli 2-3 NBA-matsia viikossa, isäni ystävä Koskisen Jussi nauhoitti ne ja toi minulle.

Printtimedian puolelta Sporting Newsin kausiennakot tuli ostettua sekä NBA:han että yliopistokorikseen ja niistä pystyi oppimaan vaikkapa sen, että Pyrinnön tuleva jenkkisignaus Robert Godbolt oli Lousiana Tech -yliopistojoukkueensa paras pelaaja. Kesken kauden lähtöpassit saaneen Godboltin varjosta toki sittemmin ihan ok uran teki myös NBA:n kaikkien aikojen toiseksi paras korintekijä Karl Malone.

Syksyllä 1984 aloin itsekin valmentaa koripalloa. Kaksi vuotta myöhemmin istuin jo Espoon Tapiolassa valmentajaklinikalla, jota veti USA:n vuoden 1984 olympiajoukkueen valmentaja Bobby Knight. Koripallon synnyinmaahan matkustin itse ensimmäisen kerran kesällä 1991 Pyrinnön 1976-syntyneiden poikien siivellä kisaturistina. Koripallokirjallisuutta tarttui Floridan ostoskeskuksista matkaan niin, että lähisukulaisten luottokortit huusivat hoosiannaa.

Sain lajilta jo nuorena paljon. Olin naisten SM-sarjajoukkueen päävalmentaja 23-vuotiaana, voitin valmentajana ensimmäisen Suomen mestaruuteni 24-vuotiaana ja saman ikäisenä olin jo naisten maajoukkueen apuvalmentaja. Miesten SM-sarjajoukkueen päävalmentajana debytoin 26-vuotiaana. Siihen aikaan toimin myös naisten haastajamaajoukkueen staffissa, ensin apu- ja sitten päävalmentajana. Jenkkireissut olivat ohjelmassa joka marraskuu. Tähän ikään mennessä olen käynyt 25 eri osavaltiossa, suurimmaksi osaksi koripallon ansiosta.

Yliopistokoris ja meininki sen ympärillä teki heti vaikutuksen. Tänne haluaisin töihin. Vaikka maskotiksi, ihan sama. Voin olla vaikka vasen huoltaja. Siihen aikaan Suomesta ei toki ihan kauheasti ulkomaille valmennustöihin lähdetty, eikä Euroopasta Yhdysvaltoihin muutenkaan. Silti. Rick Pitinoa idoliseerasin jopa niin paljon, että kun Kentucky varmisti pääsynsä vuoden 1996 Final Fouriin ja tajusin että paikka nimeltä East Rutherford, NJ sijaitsee aivan New Yorkin kyljessä, aloin buukata reissua. Pyrintö maksoi lennot ja riittävän majoituksen (seinät, katto, suihku ja sänky) ja Henrik Dettmann myi toisen omista pääsylipuistaan tapahtumaan minulle.

Nopean nousun jälkeen tuli nopea pudotus. Olimme koonneet kaudelle 1998-99 Pyrbasketiin nuoren joukkueen tarkoituksena ajaa sisään useampikin alueen lahjakas nuori pelaaja. Sarjasysteemi tarjosi siihen hyvän mahdollisuuden, otteluita pelattiin muistaakseni 44 kpl ja 16 joukkueesta playoffeihin pääsi 12. Aluksi oli vähän takkuista, mutta joulua kohti meno muuttui. Voitimme ennen joulutaukoa neljä ottelua viidestä ja piinasimme Suomen cupin välierässä Kouvoja kotikentällään viimeiselle minuutille asti uuden jenkkivahvistuksemme John Smithin dominoidessa kenttätapahtumia. Kouvot voitti seuraavana päivänä ToPon cupin finaalissa mennen tullen, minä sain potkut.

Rajattoman suurta arvostustani nauttiva korislegenda Pentti Salmi varmasti tarkoitti hyvää kehuessaan peliämme ja nuorten rohkeaa peluutusta Veikkaajassa, todeten jutun yhteydessä että ”erottamisen syyt eivät voi olla pelillisiä.” Eivät ne kyllä voineet olla mitään muutakaan, ellei sitten asiaan ole vaikuttanut, että kyselin Kouvot-ottelun jälkeen seurajohdon paikalla olleilta edustajilta (kolmesta potkujen puolesta äänestäneestä kaksi ei ollut Kouvolassa paikalla) kenties hieman närkästyneeseen sävyyn toimintaohjeita tilanteeseen, jossa hotellihuoneen ilmoitettiin juuri muuttuneen tappion myötä allekirjoittaneelle maksulliseksi, eikä minulla ollut yhtään rahaa. Palkkani kun olivat kuukausitolkulla rästissä, lukuun ottamatta niitä satunnaiseriä, jotka se ainoa puolestani äänestänyt johtokunnan jäsen oli maksanut omistaan. Kaikenlaisia huhuja tapahtumista lähti kuitenkin kiertämään, en tiedä oliko niillä merkitystä siihen että kiinnostusta nuorta ex-uraohjusta kohtaan ei enää juuri löytynyt, mutta tuskin niistä apuakaan oli. Siitäkin huolimatta, etten yleensä tunnistanut jutuista itseäni lainkaan.

Koska lause ”rakastan koripalloa ihan tosi paljon” ei käy kaupan kassalla maksuvälineeksi, totta ihmeessä tartuin tarjoukseen kun Britta Hiedanniemi (R.I.P) Tammerkosken lukiosta seuraavana kesänä soitti ja tarjosi historianopettajan töitä. Hieno esimieheni Mauno Rissanen ilmoitti jo hyvissä ajoin haluavansa pitää minut talossa jatkossakin, kunhan hoitaisin 10 vuotta roikkuneet ja valmennustöiden jalkoihin jääneet opintoni valmiiksi. Hoidin. Ja tuolle tielle jäin. Valmentaminen pääsarjatasolla on tänä päivänä kokopäivätoimista työtä ja niitä mahdollisuuksia tuli enää 2000-luvulla eteen joko liian vähän tai liian myöhään.

En lopulta valmentanut ulkomailla päivääkään. Ei minusta tullut esimerkiksi naisten maajoukkueen päävalmentajaakaan, vaikka useammankin kerran kuvittelin olevani valinnassa vahvoilla. Naisten SM-sarjassa valmennettujen ottelujen määrässä olen edelleen listan kärkipäässä ja liiton kultainen ansiomerkki on pikkutakin rintapielessä, mutta muuten en ole koripallon historiassa kovin merkittävä henkilö. En odota tulevani basket.fi-sivustolla pyörivässä hienossa ”Minun valmentajani”-juttusarjassa mainituksi. Pelaajia, jotka voisivat juttusarjaan päästä ja joilla olisi joku peruste minut siellä mainita, on ehkä maksimissaan yhden käden sormilla laskettava luku. Kuten sosiaalisessa mediassa kauden jälkeen totesin, valmentaja on juuri niin hyvä kuin joukkueensa viimeinen peli ja meidän viimeiseksi jäänyt pelimme tällä kaudella oli surkea.

Pari juttua on kuitenkin kevään aikana tapahtunut, mikä on saanut aina välillä ajattelemaan asioita toisinkin. NBA-finaalit 1987 ja YouTubesta sattuneesta syystä katsottu Freddie Mercuryn muistokonsertti. Jälkimmäisessä soi sellainen kappale kuin We are the champions, ehkä kuitenkin se kaikkein voimakkaimpia tunteita urheilumaailmassa herättävä biisi. Kahdeksan kertaa sain sen kuitenkin kuulla, viisi kertaa Suomen mestarina ja kolme kertaa cup-mestarina. Seitsemän aikuisissa ja yksi junioreissa. Viisi kertaa päävalmentajana ja kolme apuvalmentajana. Neljä kertaa rakkaassa Pyynikin Palloiluhallissa, jonka katsomoon isäni oli minut ensimmäisen kerran kaudella 1980-81 vienyt. On se kuitenkin enemmän kuin mitä moni on saanut kokea ja enemmän kuin mistä kesällä 1987 NBA-finaalien aikaan kesätöissä pitkin kaupunkia erilaisia maistraatin virastomestarin työtehtäviä hoidellessa haaveilin.

Noiden finaalien katselu muistuttaa paitsi pitkästä matkasta, joka on usein tärkeämpi ja antoisampi kuin varsinainen päämäärä, myös siitä, että onhan koris aivan törkeän hieno laji. Ja tunnelma kun pelataan isoista asioista, yleisö huutaa ja jokainen saa hetken tuntea olevansa osa jotain aika paljon itseään suurempaa, on jotain sellaista mitä ei voi selittää, ellei sitä koe. Itse sain kokea aika useinkin, sekä kotijoukkueen että vastustajan riveissä. Nautin molemmista.

Noiden aikojen NBA:lle on myös leimallista kunnioitus. Jos lukee vaikka Magic Johnsonin elämäkertaa My life, siitä käy hyvin ilmi mistä puhun. Kun Magic joutuu HIV-positiivisuutensa takia lopettamaan pelaajauransa, ennen lehdistötilaisuutta soitetaan sekä Birdille että Jordanille, jotta nämä saavat tietää henkilökohtaisesti. Valmentaja Pat Riley on New York Knicksin kanssa valmistautumassa peliin ja uutisen kuullessaan haluaisi hypätä koneeseen ja lähteä Losiin, mutta koska ei kuitenkaan ehtisi perille, hän kokoaa Knicksit ja vastustajajoukkue Orlando Magicin ennen ottelun alkua keskiympyrään ja omistaa siinä vaikuttavat sanansa ex-suojatilleen. Lehdistötilaisuudessa Magicin vierellä ovat entiset joukkuetoverit Kareem Abdul-Jabbar ja Phoenixista lentänyt ja ottelun siksi väliin jättänyt Kurt Rambis.

Kun koittaa Magicin virallisten lopettamisseremonioiden aika, ne järjestetään tietenkin ottelussa Celticsiä vastaan. Larry Bird ei selkävaivojen vuoksi pelaa, mutta matkustaa kuitenkin joukkueensa mukana länsirannikolle, voidakseen puhua seremoniassa. Hän saa niin pitkät ja voimakkaat aplodit, että joutuu muistuttamaan yleisöä: ”Hei, en MINÄ täällä ole lopettamassa.”

Ne tietävät ja osaavat arvostaa, jotka ovat kulkeneet saman matkan. En tänä päivänäkään usko, että kenestäkään tekee vastenmielistä ihmishirviötä se, että päällä on eri värinen pelipaita tai seuran nimilyhenne kuin omani. Olen kiitollinen, että koristaipaleeni varrella olen saanut tutustua niin suureen määrään niin hienoja ihmisiä, niin omista kuin vastustajistakin.

Lähes koko 2000-luvun valmensin siis oman toimen ohella ja osin myös niin, että ajelin Tampereelta treeneihin ja otteluihin esimerkiksi pääkaupunkiseudulle. Aina silloin tällöin tuli laitettua soimaan Peer Günt -yhtyeen kappale Years on the road, joka kuvaa keikkamuusikon elämää, mutta yhtymäkohtia koriskoutsiin on paljon. Kappaleessa sanotaan, että: ”it started on the day I heard Johnny play” ja mietin, että oma versioni menisi varmaan näin: ”It started on the day I saw Earvin play.” Vuoden 1987 finaalien katselu on vahvistanut, että näin asia toden teolla on – olkoonkin, että se kaikkien aikojen paras pelaaja (nykytermeillä GOAT) on minulle aina ja itsestään selvästi Jordan.

Ruudussa viimeksi pyörineen NBA-finaalin vuodelta 1987, ottelusarjan game 3:n, voittaa Boston. Celtics on ottelussa paikoin jopa ylivoimainen. Mestaruuden voittaa kuitenkin Lakers. He voittavat itse asiassa vieraskentälläkin jo tätä seuraavan ottelun. Isoja swingejä on näiden joukkueiden finaalisarjoissa nähty aiemminkin, tunnetuimpana esimerkkinä vuosi 1985, jolloin Boston murskasi Lakersin ensimmäisen ottelun Memorial day massacressa yli 30 pisteellä, mutta hävisi jo seuraavan ottelun ja myös mestaruuden. Paitsi että playoff-otteluissa ei ole kauheasti väliä yksittäisen ottelun tuloksella, ainoastaan sillä kumpi voittaa eikä silläkään enää kun seuraava ottelu alkaa, ylipäätään urheilussa ei ole kauheasti väliä mitä tapahtuu – ainoastaan sillä mitä siitä seuraa. Omalta uraltani voin luetella vähintään yhtä paljon tapauksia, joissa sillä hetkellä ikävältä tuntuneesta asiasta on jälkeenpäin seurannut jotain hyvää, kuin tapauksia jossa sillä hetkellä maailman tärkeimmältä ja upeimmalta tuntunut juttu on pitkässä juoksussa enää ollut kovinkaan tärkeä – tai aina edes positiivinen – asia. Tärkeämpää kuin se, mitä koetaan, on se, miten siihen reagoidaan.

 

Tämä kirjoitussarja päättyy tähän. Kiitos lukijoille, toivottavasti edes joku ajatus oli sellainen, joka tarttui ja synnytti kenties uusia ajatuksia ja ideoita. Koripallo on ainakin itselleni ollut parasta elämänkoulua, eikä ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö laji ole antanut minulle monin verroin enemmän kuin itse pystyin antamaan lajille. Kerran vielä olisi ollut mukava edes So you win again Pyynikillä kuulla - saati We are the champions - mutta sitä ei nyt tapahdu. Kiitos joka tapauksessa kaikille, joiden ansiosta sain molemmat siellä niin monta kertaa kuitenkin kuulla. Ylpeydellä mukana, edes rajallisella panoksella.

Magic Johnson toteaa elämäkerrassaan, että: ”All kids need is a little help, a little hope and somebody who believes in them.” Ihan tärkeä elämänviisaus kasvatusalalla ylipäätään, ei pelkästään urheiluvalmennuksessa. 

Omalle kohdalle osui 36 vuoden aikana kiitettävän monta, jotka uskoivat.

 

22.09.2020Kiusaamisen ehkäisyyn oma Tampereen malli
06.09.2020Tua noi, puoluekokouksesta
29.07.2020Setämies ulisee
31.05.2020Porinaa Pispalanharjulta 31.5.2020
02.05.2020Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 5/5: Tää on aika hiano laji
01.05.2020Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 4/5: Roolitus
29.04.2020Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 3/5: Tähtipelaajat ja team ego
27.04.2020Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 2/5: Pelitapa
26.04.2020Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 1/5: Joukkueidentiteetti
12.04.2020Tuomittuna kulkemaan 1945-

Siirry arkistoon »