Toimitsija tehtävissä

Kirjoittelin viime kesänä tänne vähän tarinoita kolmenkymmenen valmennusvuoden ajalta. Väki tuntui tykkäävän ja joku toivoi jopa lisää. Ehdin jo aloittaakin, kunnes tuli uusi kirjaprojekti, joka vei kaiken kirjoitusajan. Mutta jos playoff-kevään kunniaksi nyt vähän taas muistelisi. Vaihdan kuitenkin tarkastelukulmaa ja kerron muutamia muistoja toimitsijapöydän takaa. Sieltäkin on tullut observoitua peli jos toinenkin.

Sain ensimmäistä kertaa pestin Pyrinnön naisten SM-sarjaotteluiden kuuluttajaksi vuonna 1984. En ollut siis vielä ehtinyt täyttää viittätoista vuotta ja äänenmurroskin oli vielä vaiheessa. Pahoittelut siis kaikille, jotka tuolloin kuuloetäisyydellä istuivat. Ensimmäiset kuuluttamani ottelut Pyrintö pelasi Tampereen unkarilaisen ystävyyskaupungin Miskolcin joukkuetta vastaan, joten oman haasteensa toivat myös unkarilaiset nimet. Englannin kielen käyttöä sen sijaan ei kauheasti tarvinnut jännittää, ei sitä vastustajista oikeasti ymmärtänyt kukaan.

Syksyllä Pyrinnön vieraaksi Pyynikille saapui kivikova neuvostoliittolaisryhmä TTT Riga. Olin opiskellut koulussa puolitoista vuotta venäjää ja opetellut lisäksi muutaman fraasin kaiken varalta. Ottelu televisioitiin ja kuulutukseni kuuluivat myös lähetykseen niin hyvin että selostaja Voitto Liukkonen viittasikin niihin pari kertaa selostuksessaan. Se vähän jännitti nuorta koulupoikaa. Lisätyötä ottelussa teetti se, että hallin pelikello ei toiminut, joten ottelu pelattiin käsiajanoton varassa ja jäljellä olevaa peliaikaa piti kuulutella aika usein. Onneksi ilmaisu "ei toimi" kuului sattuneesta syystä ihan venäjän perusopintoihin (#jonneteimuista-selvitys tähän: Yleisen stereotypian mukaan Neuvostoliitossa ei osattu valmistaa mitään mikä toimisi), joten sen asian selittäminen oli suhteellisen helppoa. Ottelu päättyi vieraiden voittoon 47-101, eli lukusanojakin oli ehditty opiskella tarpeeksi pitkälle.

Riikalaisten tunnetuin pelaaja oli 216-senttinen sentteri Uljana Semjonova. Joukkueen pelisysteemi oli tuolloisella 45 sekunnin hyökkäysajalla varsin yksinkertainen, riistosta ja levypallosta lähti aina harppuunanopea, joita neljä muuta pelaajaa juoksivat murhaavalla teholla. Jos ei nopeaa saatu, koutsi antoi merkin, Semjonova odotettiin mukaan ja pallo pelattiin hänelle korin alle.

Semjonova oli vaikuttava ilmestys. Sain huomata sen ihan konkreettisesti kun ottelun jälkeen ajatuksissani nousin ylös ja olin lähdössä hallista kun törmäsin suoraan takanani seisseeseen, pukuhuoneeseen matkalla olleeseen Semjonovaan. Kumpaakaan ei sattunut eikä Uljana suuttunut.

20 vuotta myöhemmin tapasin Semjonovan uudestaan. Pelasimme Panttereiden kanssa Baltian liigaa ja hän oli tuon liigan toinen varapresidentti. Toinen oli oma seurapomomme Kari Rinta. Vähän siinä kävi mielessä, että mahtoiko olla totta, että Semjonovalle oli tosiaan aikoinaan tarjottu huomattavia summia esiintymisestä James Bond-elokuvassa. Ja kumpikohan ainakaan Suomessa olisi ollut uskottavampi Bond-leffan pahis, aina ystävällinen Uljana Semjonova vai mielipiteitä voimakkaasti jakanut Kari Rinta?

Koska toimitsijoista on aina pulaa, opettelin myös muita hommia. Markku Perttu, Antero Leino ja Outi Keski-Saari kouluttivat minua moninaisiin toimitsijatehtäviin. Niistä yksi on jäänyt koripallon historiaan. Pidin tilastoa kun Garcia Hopkins otti yhdessä ottelussa 42 levypalloa, mikä on edelleen liigan ennätys ja tulee todennäköisesti ikuisesti sellaisena pysymään. Toki silloin laskettiin levypalloiksi myös torjunnat, mutta ei niitä joukossa niin montaa ollut. Ihan validi tilasto ja olivathan Hopkinsin giganttiset levypallomäärät tuohon aikaan erityisessä seurannassakin, koska jotkut eivät uskoneet niitä todeksi. Muutama katsoja piti jopa omaa kirjanpitoa ja heille piti sitten selittää että myös tip-inistä saa levypallon jne.

Ennätysjahti saavutti jopa sellaiset mittasuhteet, että kun Hopkins pääsi ottelussa yksin läpi, hän heitti ensin pallon itselleen levyyn. Kun tuomari oikeutetusti vihelsi tilanteesta kaksoiskuljetuksen ja hylkäsi syntyneen korin, Garcia perusteli sujuvalla suomenkielellä: "Mutta kun minä yritin saada levypallon."

Jotkut tapahtumat kuuluttajana tai muissa toimitsijatehtävissä ovat jääneet mieleen erityisesti ja niistä kaksi on yli muiden: Pyrinnön naisten toistaiseksi viimeinen Suomen mestaruus kotikentällä vuonna 1986 (jolloin pöydän takana sai oikeasti jännittää tuloksen lisäksi sitä, kestääkö joukkueenjohtaja Teuvo Tuominen tiukan ottelun loppuun asti hengissä) ja miesten maaottelut Pyynikillä 2000-luvun alkuvuosina. Erityisesti se turnaus, jossa pelasivat Suomen ja Viron lisäksi Venäjä ja Saksa. Saksaa valmensi tuolloin muuan herr Dettmann ja maa oli puolustava MM-pronssimitalisti. Tupa oli joka ilta täynnä ja lappu lätkäistiin luukulle aina vähintään tuntia ennen otteluiden alkua. Siirtymisestä isompaankin halliin oli puhetta, mutta näin ei tehty. Kuten Kössi Raja-aho osuvasti kiteytti: "Mäkin olen aina haaveillut että pääsisi katsomaan Bruce Springsteeniä Tampereen YO-talolle."

Dettmannin apuvalmentajana toimi NBA-legenda Rolando Blackman. Sekä Saksan suunnalta että muutenkin tuli sellaista viestiä, että nyt on niin kova äijä talossa että kannattaisi varmaan jonkinlaista pientä extraa laittaa myös hänen esittelyynsä. Niinpä taisin käyttää Blackmanin esittelyyn varmaan enemmän aikaa kuin pelaavien joukkueiden yhteensä. Mutta onhan mies legenda. Ja samalla piti yrittää koota itseään ja pidätellä naurua kun täpötäydestä katsomosta yritti löytää itselleen paikkaa useampikin näkyvä tamperelaisvaikuttaja, kuten Kalervo Kummola. Jokainen löysi vuorollaan saman tyhjän paikan keskikatsomosta - sen josta puuttui tuolloin tuoli. Kun herrat sitten kysyivät vieressä istuneelta Aamulehden päätoimittajalta Jorma Pokkiselta kuinka kauan tuoli on paikalta puuttunut, Pokkinen vastasi: "No on se nyt ainakin neljä vuotta." Viikkoa myöhemmin paikalle oli ilmestynyt ehjä tuoli.

Ilmeisesti MC-hommat noissa matseissa sujuivat kohtuullisen hyvin, koska sain niiden myötä pestin useampaankin liiton järjestämään tapahtumaan. Legendaarisessa Nordenskiöldinkadun hallissa on hieno vetää, ja tosiaan muutamia miesten maaotteluita ja Suomen cup-lopputurnauksia olen saanut siellä huudattaa. Myös sen naisten ottelun, jossa vastakkain olivat Pantterit ja Peli-Karhut, eli valmentajaveljekset Seppo ja Mikko Kurki. Viimeistään nyt tiedän, mitä urheilussa voi tarkoittaa vastustajan psyykkaus.

Takavuosien suorituksia Delfin Basket-finaaleissa en tässä yhteydessä muistele, voi olla parempi. Ei tarvitse merkitä blogia K18-varoituksella ja muutenkin ihmisillä säilyy edes jonkinlainen usko puhtaaseen urheiluun. Mutta muutaman kerran olemme joutuneet Sopasen Miikan kanssa ottamaan lennosta homman haltuun kun pöydän takana ei ole ollut kuuluttajaa eikä äänentoistolaitteista ole muutenkaan kuulunut kuin mursun mylvintää. Ja ainakin hauskaa on yleensä ollut, ainakin meillä. Eikä siitä sen enempää.

Teksti venyy taas kerran, mutta jos nyt yhden tarinan vielä kertoisi. Olin toimitsijana myös siinä legendaarisessa miesten SM-sarjaottelussa, jonka Pyrintö pelasi valkoisissa t-paidoissa. Vedin jo tuohon aikaan joukkueelle harjoituksia muutaman kerran viikossa, mutta en vielä ollut virallisesti joukkueen valmentaja. En siis kirveelläkään muista mitä tehtävää hoidin, mutta joka suuntaan siinä sekavaa tilannetta yritin selvitellä. Joka tapauksessa fakta oli se, että Pyrinnöllä oli tuolla kaudella vain punaiset pelipaidat. Kaikki muut ottelut saatiin pelattua niillä, mutta Honka tuli kerran Pyynikille vain punaiset paidat mukanaan. Koska sääntöjen mukaan kotijoukkue vaihtaa peliasunsa värin tarvittaessa, tilanne oli ongelmallinen. Kompromissina joukkue veti lopulta ylleen valkoiset treenipaidat, sellaiset jotka kultakin sattui löytymää, eli kaikilla siis erilaiset. Häpeän määrää joukkueen kehonkielessä ottelun alkaessa on vaikea sanoin kuvailla ja tuomari Ilkka Weijokin totesi toimitsijapöydän edessä että: "Pikkuisen on vaikea tässä itseään psyykata siihen että kohta alkaa SM-sarjan koripallo-ottelu."

Hyvä ottelu nähtiinkin, Pyrintö pelasi yhden kauden parhaista peleistään ja taipui Hongan tähtisikermälle vasta kahden jatkoajan jälkeen. Silti tunnelma kopissa oli ottelun jälkeen sellainen, että pelaajat suunnittelivat jäädyttävänsä pelipaitojensa lisäksi uransa - vetävänsä valkoiset paidat hallin kattoon ja lopettavansa. Kukaan ei lopulta näin tehnyt, mutta Ray Ailus pakkasi kamansa ja muutti Helsinkiin. Reiska valmentaa tätä nykyä hyvällä menestyksellä Ruotsissa ja Pyrinnössäkin touhu on "hieman" tuosta ensimmäisestä pääsarjakaudesta kehittynyt.

Toimitsijat ovat hoitaneet hommansa hyvin silloin, kun kukaan ei heitä huomaa. Pöydän takaa löytyy yleensä monta näkymätöntä puurtajaa, joiden merkitys ottelun sujuvuudelle on kuitenkin ratkaisevan tärkeä. Sen muistan, että pitkään yhdessä työskennelleissä toimitsijaporukoissa on lähes aina erittäin hyvä henki. Voin suositella kokeilemaan. Niin on ollut sekä Tampereella että muualla. Myös Forssassa, jonka vanhalla Urheilutalolla ei ollut toimivaa summeria, vaan tilanteissa joissa summeria tarvittiin, ammuttiin starttipistoolilla. Mutta hommat hoidettiin ja tilastoja pidettiin jopa seuran valmentajien joukkueen, Koripoikamiesten matseissa. Niemisen Timppa keräsi kerran yhdessä ottelussa pisteiden ja levypallojen lisäksi 13 T-merkintää. Väki ihmetteli mitä oli tapahtunut, eihän Timo ollut torjunut ottelussa yhtään heittoa eikä saanut yhtään teknillistä virhettä. Tilastonpitäjän (joka en siis ollut minä) piti selittää asia.

Tässä tapauksessa T oli ollut tyrmäys.