Kiitos, Seppo Sonkeri

Sosiaalinen media vääristää helposti ihmisen käsitystä siitä, mistä juuri nyt puhutaan. Koska ihminen voi itse valita kenen päivityksiä seuraa, oman elämänpiirin asiat korostuvat helposti.

Uutinen legendaarisen koripallopersoonan Seppo Sonkerin poismenosta on kuitenkin korostunut tänä iltana kaikissa seuraamissani sähköisissä medioissa poikkeuksellisella tavalla. Kyllä, varsinkin nettilehtien uutisoinnissa ymmärrettävästi luetellaan myös Sonkerin saavutuksia, mutta eiväthän saavutukset hänen urastaan mitenkään poikkeuksellista tehneet. Sen teki Sepon persoona ja hänen kykynsä kohdata toinen ihminen. Suomalaisen koripallovalmennuksen kaikkien aikojen suurin vaikuttaja, Robert Petersen, muistetaan siitä että hän puhui ensimmäisten joukossa urheilussa ihmisen valmentamisesta - ja hänen entinen apuvalmentajansa Seppo Sonkeri oli tässä asiassa aivan poikkeuksellisen hyvä.

Niinpä Sepolle sosiaalisessa mediassa omistetuissa muistokirjoituksissa toistuvatkin sanat "hieno mies" lähes poikkeuksetta. Niinpä poikkeuksellisen moni haluaa nimenomaan muistella kohtaamisiaan Sepon kanssa ja sitä vaikutusta, joka Sepon tapaamisella itse kuhunkin on ollut. Sitä ainutlaatuisen positiivista ilmapiiriä jonka hän kykeni ympärilleen luomaan. Suomen Mestaruudet TuNMKY:ssä ja Panttereissa ovat toki kovia saavutuksia, mutta ei Sonkeria niiden takia muistella. Häntä muistelevat ne korisihmiset, joita hän kohtasi paljon noiden vuosien jälkeen maajoukkueissa, Puolustusvoimien urheilukoulussa ja monissa muissa yhteyksissä. Suomessa ja ulkomailla.

Siksi kai uutinen pysäytti täälläkin maanantai-illan ja hiihtoloman vieton siihen paikkaan. Silmäkulmaakin tuli pyyhittyä useampaan otteeseen. Vaikka emme olleet Sepon kanssa edes kovin läheisiä, emme koskaan virallisesti samassa staffissa, emmekä samassa seurassa. Silti.

Muistan hyvin, miten sain 10-15 vuotta sitten aika useinkin toimia yhdessä Sepon kanssa erilaisissa valmennustehtävissä. Siihen aikaan nuorisomaajoukkueiden staffit elivät eri syistä aika paljon ja Seppo soitteli usein tuuraamaan leireille. Erityisen hyvin on kuitenkin jäänyt mieleen ensimmäinen yhteinen valmennustapahtumamme, olimme erilaisten sattumusten myötä päätyneet vetämään yhdessä harjoitusta Nokia Camp -leirillä ja vieläpä lähes lonkalta, hyvin vähäisellä suunnittelulla ja ohjeistuksella. Harjoitus sujui kuitenkin kuin unelma ja ylsin myös itse tuossa harjoituksessa koko leirin parhaaseen suoritukseeni. Vierumäellä harjoitusta seuranneet pelaajien seuravalmentajat ja vanhemmat tulivat treenien jälkeen kehumaan miten mukava harjoitusta oli ollut seurata: "Kyllä näki että kokeneet valmentajat ovat ennenkin valmentaneet yhdessä." Piti kuitenkin rehellisesti tunnustaa että: "Tuota, itse asiassa emme koskaan ennen ole." Kaikki oli sen ilmapiirin ansiota, jonka Seppo onnistui tuohon tapahtumaan luomaan. Oli helppo uskoa, että hänen joukkueissaan myös pelaajat kykenevät maksimisuoritukseensa - aivan kuten itse tuona päivänä kykenin.

Ilmapiirin luominen ja toisten ihmisten kohtaaminen ei rajoittunut pelkästään harjoitustapahtumiin. Myös kentän ulkopuolella sosiaaliset tilanteet olivat aivan jotain muuta kuin "on ilmoja pidellyt"-latteuksien viljelyä. Olkoonkin, että Sepon kanssa keskustellessa sai aina olla tarkkana: Mies saattoi aivan pokerinaamalla heittää aivan mitä tahansa ja välillä oli täysi työ pysyä kartalla milloin hän on tosissaan ja milloin ei.

Itse tunsin Sepon vain koripallon parista. Hän teki kuitenkin paljon muutakin. Toimi siviilityössä liikunnanopettajana ja opinto-ohjaajana, teki vapaaehtoista maanpuolustustyötä kohoten aina reservin majuriksi asti, vaikutti kunnallispolitiikassa ja niin edelleen. Viimeisin valtuustokausi jäi kesken, eikä sairauden koettelemaa Seppoa nähty enää kevään eduskuntavaalienkaan listoilla.  Myös noista piireistä kuitenkin muistot Seposta ovat samankaltaisia kuin itselläni, eikä ihme: Persoonallahan kaikkia näitä töitä tehdään. Suuri persoona ja iso sydän on poissa niin koulumaailmasta, Espoon kunnallispolitiikasta kuin koripalloperheestäkin.

Itselleni tämä vuosi on ollut koripallon parissa raskas. Useammankin kerran käynyt mielessä miksi ylipäätään on aikoinaan koko lajiin tullut lähdettyä mukaan ja olisiko parempi, jos niin ei olisi tehnyt. Ne ajatukset unohtuvat kuitenkin nopeasti kun miettii ihmisiä, joihin on tämän lajin parissa saanut tutustua. Viimeisten puolen vuoden sisällä keskuudestamme poistuneet Seppo Sonkeri ja Seppo Kuusela ovat esimerkkejä sellaisista henkilöistä, joiden esimerkki ja elämäntyö pitävät nöyränä ja kiitollisena siitä, että tämän lajin parissa on saanut yli 30 vuotta aina jotain pientä tehdä. Nämä hienot miehet ovat nyt poissa, mutta heidän muistonsa elää. Niiden lukemattomien monien ihmisten sydämissä, joita heidän työnsä ja esimerkkinsä sai heidän elinaikanaan koskettaa.

Nykyään tuntuu aina välillä, että valmentajan työ mielletään ulospäin jonkinlaiseksi NBA2K-simulaatiopelin tai nettimanageripelin pelaamiseksi. Viimeaikaiset uutiset koripallopiireistä muistuttavat kuitenkin, että urheilussa on kuitenkin edelleen pohjimmiltaan kysymys jostain aivan muusta.

Sitä paitsi taivaassa on kohta kasassa aikamoinen koripallojoukkue. Hattu päästä niille hienoille miehille, jotka viimeisten puolen vuoden aikana ovat siihen joukkueeseen siirtyneet. Kentälle, penkille, penkin päähän tai omalle, nimikoidulle paikalle katsomoon.

Ja vielä yksi sana teille. Se sama, jolla tämän tekstin aloitin. Kuiskaan hiljaa, mutta toivottavasti kuuluu: Kiitos.