Meistä tuli...me

Koulujen kesälomat alkavat vähitellen olla ohi, ja uusi lukuvuosi käynnistyy ensi viikolla. Suurinta osaa meistä tuo tapahtuma tavalla tai toisella koskettaa, vaikka omat kouluvuodet jo takana olisivatkin. Koulujen alkaminen tuo usein mieleen myös ne muistot, joita itse kullakin kouluajoistaan on.

Tällä viikolla saimme lukea suru-uutisen kulttuuripersoona, ohjaaja Jouko Turkan kuolemasta. Turkalla nuo muistot eivät olleet kovin lämpimiä. Kun hänen entinen koulukaverinsa, sittemmin samaisen oppilaitoksen rehtoriksi päätynyt isäni aikoinaan soitteli Turkalle kutsuakseen tämän koulun vuosijuhlaan, vastaus tuli rehellisellä Tampereen murteella ja Turkalle ominaisin äänenpainoin: ”Kyllä mää olen kuule miättiny mikä tän mun ahristukseni taustalla on - ja kyllä se on koulu!” Nolasipa ohjaajalegenda aikoinaan entisen liikunnanopettajansakin kertomalla liikunnanopettajapäivillä pitämässään esityksessä, ex-opettajansa kuullen, oppineensa tämän tunneilta vain miten ns. miehinen sukuelin kuuluu oikeaoppisesti pestä. Eikä nähty Turkkaa vuosijuhlissa, ei.

Toisenlaisia muistoja omista kouluajoistaan oli eilen entisillä luokkakavereillani, samaisesta opinahjosta, Tampereen Klassillisesta lukiosta. Eivätpä ne toki meilläkään aina kouluun liity, tällä kertaa emme luokkakokouksen yhteydessä edes vierailleet koululla, vaikka talo ja etenkin piha ovatkin paljon muuttuneet sitten edellisen käyntimme.

Ne lämpimät muistot, joita itse kullakin vuosistaan tuossa perinteikkäässä oppilaitoksessa oli, liittyvät lähes poikkeuksetta ihmisiin. Ensisijaisesti omiin luokkakavereihin. Meidän aikanammehan lukio oli vielä luokallinen, opiskelu kesti kolme vuotta, jakson alussa lyötiin kouraan lukujärjestys ja kolmannen vuoden keväällä suoritettiin ylioppilaskirjoitukset.

Meidän luokkamme, C-luokka, oli kolmesta vuosiluokasta ainoa lyhyen matematiikan luokka. Sitä meille opetti lehtori Kauko Ylönen, jolle olimme hänen opettajauransa ensimmäinen lyhyen matematiikan luokka ikinä. Samaan aikaan Kake opetti myös elämänsä ensimmäistä kertaa peruskoulussa ja aloitti usein tuntimme toteamalla, että tänään käsittelemme juuri samoja asioita kuin hän oli aamulla käsitellyt peruskoulun seitsemäsluokkalaisten kanssa.

Monen muunkin opettajan silmissä olimme, jos ei nyt ihan kaatopaikka, niin ainakin varsinainen keräilyerä. Luokkamme koostui hyvin erilaisista persoonista, mutta sille kehittyi nopeasti varsin hyvä henki. Olihan meillä jotain yhdistäviä, ajan henkeen liittyviä piirteitä, kuten juuripehmennyksiä ja raitoja itse kullakin, mutta erilaisuudesta tuli nopeasti paitsi hyväksyttyä, myös rikkaus.

Kun eilen, 28 vuotta ylioppilaiksi pääsymme jälkeen, tapasimme jälleem, oli helppo heti huomata, miten suuri ilo ihan jokaista entistä luokkalaistamme oli nähdä. En usko että kenenkään oli vaikeaa tulla tapaamiseen tai pelätä, että häntä ei haluttaisi mukaan tai hyväksyttäisi joukkoon. Sillä, millaiseksi kunkin elämänura on kouluaikojen jälkeen muodostunut, ei ole asiaan merkitystä – jokaisen tarina on yhtä arvokas ja hieno.

Ei meidän luokkamme varmaan missään suhteessa täysin ainutlaatuinen ole. Samanlaisia kokemuksia on varmasti monella muullakin. Muutama huomio juuri meidän IIIC:stämme kuitenkin:

-          Lähtökohdistamme huolimatta kirjoitimme aikoinaan talon parhaat tulokset ja luokalta valmistui peräti 3 kuuden laudaturin ylioppilasta, kaksi muuta ovat päätyneet EU-hommiin Keski- ja Etelä-Eurooppaan, minä 300 metrin päähän entiseen Tammerkosken kouluun.

-          Huomattavan moni on vaihtanut alaa siitä, jota aikoinaan lähti opiskelemaan.

-          Moni on tehnyt radikaalejakin ratkaisuja ja heittäytynyt välillä tyhjän päälle joko hyvinkin rohkeilla yritysideoilla tai ihan vaan downshiftaamalla.

-          Porukan ainoa tohtori on kaveri, joka saattoi kouluaikoina jäädä kiinni ruotsin kotiaineen kopioinnista, piirrellä tunnilla sarjakuvia opettajista harjoittamassa lievästi kyseenalaisia aktiviteetteja keskenään jne.

-          Reilusti alle puolet asuu enää Tampereella ja huomattavan moni on jossain vaiheessa työuraansa vaikuttanut myös ulkomailla.

Edellä mainitut asiat kertovat mielestäni siitä, että porukka uskaltaa. Että meissä oli ja on monipuolista lahjakkuutta, uskoa itseen ja omiin mahdollisuuksiin ja rohkeutta heittäytyä. Ja että olemme saaneet koulusta riittävän monipuolisen yleissivistyksen suuntautua hyvinkin erilaisille aloille ja urille.

Kun mietin pientä yllätysohjelmanumeroa luokkakokoukseen, ajattelin pyytää paikalle jonkun sellaisen opettajan, joka olisi vielä hengissä, jonka voisin tavoittaa ja joka porukasta olisi mukava nähdä. Sellainen löytyikin ja ravintolan ovella meitä oli vastassa historianopettajamme ja opinto-ohjaajamme Jaakko Isosävi. Samalla tuli kuitenkin mietittyä, mitkä asiat yhdistävät opettajia, joista pidimme ja pidämme edelleen. Kolme asiaa nousi yli muiden:

1. Opettaja kohtasi meidät ihmisinä ja vaikutti jopa arvostavan erilaisia persoonallisuuksiamme
2. Opettaja synnytti meissä kiinnostuksen oppimista ja oppiainettaan kohtaan
3. Opettaja uskalsi myös itse laittaa itsensä ja persoonansa työssään peliin

Niinpä ei ole sattuma, että esimerkiksi äidinkielen opettaja Raimo Virtanen oli yksi sellainen persoona, jonka kuulumisia monet oppilaat halusivat tietää. Tai legendaarinen latinanopettajamme Yrjö-Otto Lakka. Tai omanlaisensa persoona, ruotsin lehtori Kaija Lahdenmaa. Valitettavan monesta heistä on jo aika jättänyt, onneksi ei kuitenkaan kaikista.

Kun peruskoulut ja lukiot taas ensi viikolla aloittavat työnsä, toivon itse kolmea asiaa:

1. Että oppilaat voisivat kasvavassa määrin löytää vahvuuksiaan, kiinnostuksen kohteitaan ja sitä, mikä juuri heissä on erityisen hyvää
2. Että kouluun olisi hyvä ja turvallinen tulla ja siellä voisi tuntea itsensä hyväksytyksi
3. Että koulu opettaisi oppilaita oppimaan ja onnistuisi ruokkimaan oppilaan luontaista halua oppia lisää

Koulussa opitaan asioita aina rajallinen määrä. Opitustakin tiedosta iso osa unohtuu ja osa asioista muuttuu vuosien myötä. Mutta pohja sille, miten kukin kouluvuosien jälkeen, omana itsenään, muuttuvassa maailmassa pärjää, luodaan koulussa.

Itse en parhaalla mahdollisella tavalla oppinut koulussa oppimaan. Suoritin vaaditut oppimäärät yleensä kiitettävin arvosanoin, mutta se ei aina kerro kaikkea. Toivon, että koulu olisi omalla kohdallani onnistunut tuossa tavoitteessa 3 hieman paremmin. Mutta kahdessa ensimmäisessä se onnistui, keskimmäisessä tavoitteessa jopa loistavasti.

Ja siitä suurin kiitos kuuluu entisille luokkatovereilleni, Clasu IIIC:lle vuosimallia 1988. Olen uskomattoman onnekas, että sain jakaa nuo kolme kasvun ja kehityksen kannalta tärkeää vuotta teidän kanssanne.

Vastaavia kokemuksia toivon myös tuleville sukupolville. Koulun nimellä tai opetussuunnitelman tavoitteilla ei siihen ole juuri merkitystä, ratkaisevaa ovat ihmiset. Opettajat, oppilaat, muu henkilökunta.

Erilaisuus on rikkaus. Valtava rikkaus.