Maailman opettajien päivänä

Opettajan työn tuloksia mitataan usein ja erilaisilla mittareilla. Arvosanojen keskiarvot, oppimistulosten arvioinnit, jatko-opintokelpoisuuden saavuttaminen, PISA-tutkimukset ja lukemattomat kyselyt kertovat tavoitteiden saavuttamisesta tai saavuttamatta jäämisestä kukin omaa kieltään. Usein varsin lyhyellä aikajänteellä - joko opintojen aikana tai välittömästi niiden päätyttyä.

Emme kuitenkaan opiskele koulua, vaan elämää varten. Työn tulokset mitataan toden teolla vasta pitkällä aikavälillä. Koulu on mukana luomassa pohjaa, josta kukin elämään ponnistaa. Vasta ajan myötä nähdään, kuinka kestävä pohja oli. Tärkeämpää kuin se, mitä oppilas koulussa oppii, on se, mitä hän sillä myöhemmin tekee. 

Ainakin oma empiirinen kokemukseni sanoo, että oppilaat, jotka vuosienkin jälkeen saattavat ilmoitella itsestään, tervehtiä lämpimästi kadulla tai muistella kouluvuosiaan erityisellä lämmöllä, eivät aina ole olleet kouluaikoinaan sieltä helpoimmasta päästä tai ainakaan niitä kirkkaimpia tähtioppilaita. Monet sellaiset eivät enää edes tunne vastaan kävellessään. Eivät ne helpoimmat ja itseohjautuvimmat oppilaat kai opettajaa niin välttämättä mihinkään tarvitsekaan.

Jokainen koulupäivä on ainutlaatuinen. Se ei koskaan enää sellaisenaan toistu. Se raskain työpäivä tai ohdakkeisin koulutaival on lopulta voinut olla opettajan ja oppilaan yhteisessä historiassa se tärkein ja paras. Käytän urheiluvalmennuksessa usein lausetta "sillä ei ole väliä mitä tapahtuu, vaan sillä mitä siitä seuraa." Sopii ihan hyvin opettamiseenkin.

On ylipäätään aika yksilöllistä, mihin kukin oppilas opettajaa kulloinkin tarvitsee. Tiedon ja sivistyksen jakaminen on työstä vain pieni osa. Muu toimenkuva vaihtelee oppilashuollon, lääketieteen ja järjestysvallan eri professioista ihan vaan välittävään ja huolehtivaan aikuiseen.

Viimeaikainen julkinen keskustelu eri muodoissaan on osoittanut, että on kaikkea muuta kuin yleisesti tiedossa, mitä opettaja oikeastaan tekee ja kuinka paljon. Jos haluaisi kärjistää ja kääntää asioita päälaelleen, pitäisi varmaan näin ammattikunnan edustajana olla iloinen siitä, mihin kaikkeen opettajan oletetaan omalla ammattitaidollaan pystyvän. Työtehokin on suorastaan hämmästyttävä, näin minimaalisessa työajassa saavutetaan noin maksimaaliset tulokset.

Sarkasmi sikseen. Viimeaikainen julkinen keskustelu on myös osoittanut, että opettajaa tarvitaan tänä päivänä kenties enemmän kuin koskaan. Liikkeellä on valtava määrä informaatiota, jota kuka tahansa voi löytää mistä tahansa. Aikana, jolloin kaikenlaiset älyvapaat möläytykset ja muu huuhaa on yhtä arvokasta kuin tutkittu tieto, ellei asiaa erikseen todisteta vääräksi ja osalle on siltikin, koska mielipide ja kokemus ovat yhtä arvokkaita kuin tieteelliset faktat, se pohja, jota koulussa rakennetaan, on ensiarvoisen tärkeä. Tietoa löytää netistäkin, sivistystä ei.

Kyllä, tarvitaan opetussuunnitelmia, tuntijakoja, resurssilaskelmia, kouluverkkoratkaisuja, jos jonkinlaisia pedagogisia asiakirjoja ja tilastoja. Ne eivät kuitenkaan ole itseisarvo. Niiden tehtävä on mahdollistaa koulujen ja opettajien toiminta ja auttaa & tukea heitä siinä. Lukujen ja hienojenkin sanallisten tavoitteiden ja muotoilujen takaa löytyy aina ihmisiä. Viime kädessä se yksi opettaja ja yksi oppilas, jotka joka päivä koulussa kohtaavat. Kun tuolle kohtaamiselle tarjotaan riittävä tuki ja työrauha, ainutkertaisia ja korvaamattomia asioita tapahtuu. Miten, missä ja koska ne tulevat konkreettisella tavalla näkyviin - siitä opettaja saa lopulta tiedon aika harvoin.

Tänäänkin voisi olla hyvä päivä arvostaa sitä työtä, jota opettaja tekee ja kiittää häntä silloin, kun se on vielä mahdollista. Joko oppilaana, huoltajana tai kollegana. Tai muistuttaa itse itseään, miten mielettömän arvokasta työtä tekee. Ihan kaikki eivät nimittäin aina sitä muista.

Muistuttakoon maailman opettajien päivä 5.10. meitä kaikkia siitä. Onnea, opettajat! Ja kiitos.