Sammakkoperspektiiviä syvemmältä - Tuntematon 2017

”Kerro sitten mitä mieltä olit.”

Kommentti, jonka olen saanut useammankin kerran uusinta, Aku Louhimiehen ohjaamaa Tuntematon sotilas -elokuvaa koskien. Sekä yksityishenkilönä että historian opettajana. Oppilaitakin pitäisi kuulemma etukäteen elokuvaa varten briiffata, heidät kun kuulemma tulevalla Suomi 100 -teemaviikolla viedään elokuvaa katsomaan. Mikäs siinä, voin toki sitä varten itse käydä omilla rahoillani elokuvan katsomassa – olisin käynyt muutenkin.

Tuntematon sotilas on itselleni läheinen teos. Olen lukenut sekä Tuntemattoman että sen alkuperäisversion, Sotaromaanin. Olen nähnyt teatteriversioita Pyynikin Kesäteatterista aina Kristian Smedsin loistavaan, Kansallisteatterissa nähtyyn versioon. Edvin Laineen elokuvaversion osaan ulkoa ja Mollberginkin Tuntematon on nähty pariin kertaan. Aku Louhimiehen Levottomat-elokuvat sen sijaan ovat mielestäni aika lailla täyttä schaibaa ja elokuvan ennakkokohussakin oli aineksia tuomita teos näkemättä roskaksi: sensaatiouutisia oli tarjolla aina oheistuotteista Paula Vesalan alastomuuteen.

Odotukset olivat silti korkealla mennessäni elokuvaa katsomaan. Enkä todellakaan pettynyt. Varsin nopeasti kävi selväksi, että Louhimies ei ole tehnyt uutta versiota Edvin Laineen tai Rauni Mollbergin elokuvista, Louhimies on tehnyt uuden filmatisoinnin Väinö Linnan alkuperäisteoksesta. Teoksesta, josta näin yli 60 vuotta myöhemminkin riittää uutta sanottavaa. Tai ehkä juuri siksi.

Kun Tuntematon sotilas ensimmäisen kerran ilmestyi, Helsingin Sanomien kriitikko Toini Havu lyttäsi sen kuuluisassa arvostelussaan otsikolla ”Purnaajan sota.”  Havun mielestä kirjassa painottuivat liikaa kokonaisuutta ymmärtämättömien, sotaa sammakkoperspektiivistä tarkastelevien sotilaiden usein varsin negatiivissävytteiset kommentit. Louhimiehen versiossa ei purnata yhtä paljon kuin kirjassa, mutta ei todellakaan mennä myöskään Toini Havun toivomaan suuntaan. Ns. isoa kuvaa sodan kokonaistilanteesta ja esimerkiksi Saksan Neuvostoliittoa vastaan samaan aikaan käymän sodan kulusta ei ole mukana senkään vertaa kuin Laineen versiossa. Sen sijaan sammakkoperspektiiviä laajennetaan entistä laajemmalle ja syvemmälle – ja hyvä niin.

Laineen versio oli vuonna 1955 poliittisesti korrekti. Kaatuneilta vihollisilta ei kysellä onko ryssän helvetissä kylmä, lottia ei huoritella, Petroskoissa ei liiemmälti sikailla, Lehto ei ammu sotavankia eikä kaikkein kyseenalaisimpia hahmoja eli Karjulaa ja Viirilää ole otettu mukaan ollenkaan. Roolihenkilöitään vanhemmat näyttelijät tekevät hahmoistaan karikatyyrejä, jotka resuavat Laatokan Karjalaa edestakaisin laukoen samalla ”Hasta la vista, baby” ja ”Jippikayjee, motherfucker” -henkisiä repliikkejä sekä tappaessaan että jopa kuollessaan. Hahmoja ei myöskään sen kummemmin taustoiteta, Paloaukealta lähdetään sotaan ja siellä tapahtuu mitä tapahtuu.

Louhimiehen Tuntemattoman konekiväärikomppania on yhtenäisempi, homogeenisempi joukko, mutta elokuva nostaa silti muita enemmän esille kolme hahmoa: Eero Ahon kertakaikkisen upeasti tulkitsema Rokka nousee elokuvan selkeäksi päähenkilöksi, Aku Hirviniemen Hietanen on todellinen kaveria ei jätetä -hengen ruumiillistuma ja nuori, idealistisesti sotaan suhtautuva vänrikki Kariluoto (Johannes Holopainen) on nyt esillä yhtä keskeisessä roolissa kuin kirjassakin. Sen sijaan esimerkiksi Riitaoja (Eino Heiskanen) on esillä oikeastaan vain kuollessaan (tarpeetonta olisikin, koska tässä versiossa muutkin pelkäävät), Joonas Saartamon Lahtinen ei lähde haastamaan Veikko Sinisalon legendaarista hahmoa ja alkuperäisversion myyttinen sankarihahmo Koskelakin on aina perääntymisvaiheeseen asti kuten Jussi Vatasen Napapiirin sankarit -roolihahmokin, oikeastaan aika lapanen. Kuten Koskela toisaalta joissakin tilanteissa olikin.

Vastakkainasettelu hyvisten ja pahisten välillä puuttuu myös, mikä osaltaan lisää tilanteen realistisuutta. Armeijan näkökulmastahan esimerkiksi Lammio oli oikein hyvä esimies. Kauimpana Laineen version hahmostaan on ehkä Matti Ristisen tulkitsema majuri Sarastie, Tauno Palon tulkinnan rinnalla Ristinen tekee hahmosta lähes kaurismäkeläisen eleettömän. Toimii silti.

Kolme roolisuoritusta nostaisin vielä erikseen esiin: Pirkka-Pekka Peteliuksen kapteeni Kaarna, Juho Milonoffin Honkajoki ja Hannes Suomisen Vanhala ovat kertakaikkisen loistavia suorituksia. Kun käy katsomassa elokuvan, ymmärtää miksi. Vähemmän on usein enemmän.

Kuten elokuvan arvosteluissa on laajalti todettu, Louhimies tuo mukaan myös kotirintaman. Se tuo hahmoihin syvyyttä, tekee heistä ihmisiä. Erityisen tärkeään rooliin nousee monilahjakkuus Paula Vesalan Lyyti, eli Rokan vaimo. Suosikkeihini elokuvassa nousee kohtaus, jossa Rokka lähtee sotaan, ei yhtään repliikkiä mutta asia tulee vaikuttavalla tavalla selväksi.

Muutenkin elokuvassa on paljon hienoja asioita, joita ei sanota. Ja vaikka näytetään, ei sen kummemmin alleviivata. Hietanen saa Verushkalta muutakin kuin tanssiesityksen eivätkä rivisotilaiden happamat kommentit upseerien ja joidenkin lottien suhteista ole täysin perusteettomia. Rahikainen nyysii kaatuneilta vihollisilta kaiken mikä irti lähtee ja jotain laitetaan sotamiesten suuhun perääntymisvaiheen pitkien marssien aikana. Yksityiskohtia riittää. Pitänee käydä katsomassa uudestaankin.

Sekä kirjassa että aiemmissa filmatisoinneissa on tietynlainen ajallinen vääristymä, runsaan puolen vuoden mittainen hyökkäysvaihe ylikorostuu ja varsinkin Laineen versiossa sekä 2,5 vuoden asemasotavaihe että kaoottinen perääntymisvaihe juostaan läpi melko nopeasti. Louhimies antaa molemmille enemmän aikaa ja siksi elokuvasta on tullut huomattavan pitkä, vaikka monia klassikkokohtauksia ja -repliikkejä onkin jätetty kokonaan pois. Pidän ratkaisua silti perusteltuna.

Siviilityössäni historianopettajana olen usein opettanut jatkosotaa Tuntemattoman repliikkien avulla. Siihen tarkoitukseen Laineen filmatisointi on loistava, mukaan kun saa helposti myös toisen maailmansodan käänteet. Sekä ajopuuteoria että koskiveneteoria on mahdollista selittää elokuvan avulla, samoin asenteiden ja mielialojen muuttuminen sodan aikana. Tähän tarkoitukseen Louhimiehen versio ei ole yhtä hyvä.

Satavuotiaan Suomen asukkaille se on kuitenkin merkkiteos. Aikana, jolloin isänmaallisuudesta on vaikea puhua millään termeillä ja minkäänlaisessa asiayhteydessä – jotkut oikeuttavat sen avulla rasistisen öyhötyksensä ja toiset taas mieltävät sen lähes kirosanaksi ikään kuin vapaus, oikeusvaltio ja länsimainen yhteiskuntajärjestelmä olisivat jotain itsestäänselvyyksiä – Louhimiehen Tuntematon ei saarnaa, ei romantisoi, ei osoittele, vaan osoittaa sodan turhuuden ja mielettömyyden samalla tyylikkäällä tavalla niille kunniaa tehden, jotka elinaikanaan joutuivat sen kauhut kokemaan.

Kun elokuvan lopussa taustalla soi Finlandia, ei mahtipontisena sinfoniasovituksena vaan kauniisti ja hauraasti viululla tulkittuna, en voisi kuvitella parempaa tapaa kiteyttää koko elokuva. Ja vaikka tässä versiossa Vanhala ei lopussa kiteytäkään sodan lopputulosta yhteen repliikkiin, Suomen tilanne sodan loppuvaiheissa tulee kyllä selväksi. Menetetyistä ihmishengistä aina peruuttamattomalla tavalla järkkyneisiin ihmismieliin. Kansakuntamme epävarmaa tulevaisuutta unohtamatta.

Rokan ja Lyytin halatessa toisiaan elokuvan lopussa, huomaan pyyhkiväni silmäkulmastani kyyneleen. Lopputekstien aikana pyyhin niitä molemmista.