Saatan joskus aiheuttaa pettymyksen

Tänään on ollut kiireinen päivä. Niin kiireinen, etten ole ehtinyt seurata onko mistään asiasta puhjennut someraivoa. Harvinaista jos ei.

Eilen oli hieman erilainen päivä. Puhkesi penturaivo, suoraan Ilta-Sanomien uutisessaan käyttämää ilmaisua lainatakseni. Tuohtuneet vanhemmat olivat ottaneet yhteyttä iltapäivälehteen, koska Yleisradio oli mainostanut suositun lastenohjelman uutta tuotantokautta uudella hahmolla, joka ei kuitenkaan esiintynytkään vielä kauden ensimmäisessä jaksossa. Itku oli tullut, kun uutta hahmoa joutuu odottamaan vielä ainakin seuraavaan jaksoon.

Opettajalle ja valmentajalle tuossa oli jotain kovin tuttua. Vierastan suuresti ”ennen oli paremmin” tai ”nuoriso on pilalla” -ajattelua, etenkin siksi ettei kumpikaan väite ole totta, mutta joitakin selkeitä muutoksia olen näiden vuosikymmenten aikana havainnut.

Nuorena opettajana tein toisinaan arvioinnissa selkeitä virheitä, milloin mistäkin syystä. Huoltaja saattoi olla yhteydessä, perustella miksi arvosana ei vastaa oppilaan osaamisestaan antamia näyttöjä ja oli lähes aina oikeassa. Hyvin usein korjasin virheellisen arvosanan oikeaksi.

Nykyisin, puhutaan sitten kokeista tai todistuksen numeroista, pääasiallinen syy miksi huoltajat ovat yhteydessä on se, että ”oppilas on pettynyt numeroonsa.” Saapuu toinen toistaan tunnepitoisempia vuodatuksia siitä, miten paljon kyyneleitä arvosanan johdosta on vuodatettu. Mutta aniharvoin perusteluja sille, miksi arvosanan pitäisi olla parempi.

Kun oppilas on pettynyt numeroonsa, voimme käydä läpi mitä oppilas on tehnyt ansaitakseen paremman numeron. Oman kokemukseni mukaan myös siinä on tapahtunut iso muutos. Ennen saattoi huomattavasti useammin olla niin, että oppilas oli valmistautunut vaikkapa kokeeseen hyvinkin perusteellisesti, mutta koe vain meni syystä tai toisesta penkin alle. Hyvä oppimisen paikka analysoida, miksi niin kävi. Muutama vuosi sitten alkoi tulla selitystä ”mä luin koko edellisen illan,” johon yleensä kommentoin, että kokeeseen tulivat kolmen kuukauden asiat ja niitä on vaikea yhdessä illassa oppia. Sen jälkeen vakioselitykseksi tuli ”kyllä mä luin koko koealueen läpi,” mikä alkaa olla jo aika kaukana sellaisesta prosessista jossa oppimista useimmiten tapahtuu. Ja parin viime vuoden aikana olen useammankin kerran kuullut kiitettävää arvosanaa vaadittavan perusteella: ”Oppilas on aina läsnä tunnilla eikä häiritse.” Niin no, sen pitäisi tavallaan olla aika selvä asia, eikä vielä itsessään takaa mitään.

Uskon, että moni nuorten valmentaja, monestakin eri urheilulajista, tunnistaa samanlaisia ilmiöitä. Se, että tavoitteiden eteen tulisi tehdä työtä. Se, että tavoitteitaan ei aina saavuta, vaikka kaiken sen työn tekisi. Se, että joskus kohtaa pettymyksiä. Ne ovat tänä päivänä vähemmän itsestäänselvyyksiä kuin ennen.

Jollain käy joskus myös parempi tuuri. Loistava edeltäjäni Aila Lonka järjesti koululla usein suosittuja SmokeFree-arvontoja niiden oppilaiden kesken, jotka sitoutuivat kilpailuajaksi tupakoimattomuuteen. Jatkoin perinnettä kymmenisen vuotta, kunnes kyllästyin siihen että muutaman iloisen voittajan sijaan edessäni oli jokaisen arvonnan jälkeen kymmeniä oppilaita valittamassa, miksi he eivät voittaneet. En vain jaksanut enää kuunnella.

Nyt puhun vahvalla mutulla. Minulla ei ole edes tv-sarja Pasilasta tuttua keittiöpsykologin koulutusta Habitare-messuilta, koska en ole koskaan edes käynyt kyseisessä tapahtumassa. Mutta kysymyksenä heittäisin ilmaan, mahtaisiko tällä asialla olla jotain tekemistä sen kanssa, että kesän mittaan kantautuneiden tietojen mukaan esimerkiksi sairaslomia haetaan yhä useammin sen takia että on paha mieli?

Ennen oli varsin yleinen käsitys, että Prinsessa ja herne -sadun hengessä kaikkein eniten ja pienimmistä asioista kitisisivät hyväosaiset kermaperseet, jotka eivät kestä pienintäkään vastoinkäymistä koska eivät ole niihin tottuneet. Nykyisin ainakin omassa somekuplassani kaikkein eniten ensimmäisen maailman ongelmia on niillä, joiden elämä kaikkein voimallisimmin perustuu erilaisiin yhteiskunnan tukiin ilmaisesta koulutuksesta sen yhteydessä jaettavaan ilmaiseen rahaan.

Kun lukuvuosi maamme kouluissa taas tällä viikolla alkaa, en valitettavasti voi omalta osaltani taata, etteivätkö oppilaani toisinaan kokisi myös pettymyksiä. Mutta vahvasti väitän, että jos niin tapahtuu, se ei ole lainkaan huono asia.

Puhutaan sitten koulumenestyksestä, urheilusta tai mistä elämänalueesta tahansa, se että olemme olemassa ei vielä tarkoita, että meidät kaikki on predestinoitu menestykseen. Joskus tulee myös turpaan, ja se voi olla vähintään yhtä antoisa ja opettavainen kokemus kuin onnistuminenkin – varmasti ainakin antoisampi ja opettavaisempi kuin menestys, jonka eteen ei ole tarvinnut tehdä yhtään mitään. Eikä epäonnistuminen tai vastoinkäymisten kohtaaminen tee kenestäkään millään tavoin huonompaa ihmistä tai hänen vanhemmistaan huonompia vanhempia.

Ennen meillä oli vähemmän materiaa. Ennen meidän pöytämme ei ollut näin valmiiksi katettu kuin nyt. Eikä ennen kyllä ollut myöskään iltapäivälehtien kommenttipalstoja tai mahdollisuutta synnyttää kaikki uutiskynnykset ylittävää someraivoa siitä, että suositussa tapahtumassa joutuu joskus jonnekin jonottamaan. Siinä oli kyllä puolensa.

Kun olin pieni, Pelle Miljoonan luottokitaristi Stefan Piesnack kommentoi huumeista saamaansa vankeustuomiota Soundi-lehdessä lauseella: ”Jokaisen pitäisi joskus tuntea, miltä tuntuu kun lyödään niin korkealta, ettei pysty itse lyömään takaisin. Silloin huomaa maailman tosiaan olevan totta.”

Aurinko nousee huomennakin ja niin kauan kuin saamme olla terveinä ja hengissä, meillä on katto pään päällä ja toisinaan ruokaa pöydässä, on isossa kuvassa aika yksi lysti, näyttikö YLE televisiossa animoituja koiranpentuja vai petolinnun takamuksia. Ja kuten pari vuotta sitten sosiaalisessa mediassa havainnollistin, olen nähnyt muusikko Olli Hermanin sekä lenkkipolulla että salilla, eli selvästikin harrastan samoja liikuntamuotoja kuin hän, mutta v***u kun mä nyt en vain silti näytä samalta kuin Olli Herman.

Niin se menee. Loppuun urheilumaailman ehkä kulunein sitaatti, mutta se nyt vain sattuu olemaan aika hyvä ja osuva. Kaikkien aikojen paras koripalloilija Michael Jordan nimeltä mainitsemattoman urheiluvälinevalmistajan mainoksessa joskus hyvin kauan sitten:

”I've missed more than 9000 shots in my career. I've lost almost 300 games. 26 times, I've been trusted to take the game winning shot and missed. I've failed over and over and over again in my life. And that is why I succeed.”