Yes in this lifetime - Guns N' Roses Hämeenlinnassa 1.7.2017

”Minkä bändin haluaisit nähdä vielä joskus livenä?”

Usein kysytty kysymys, johon vastaukseni on jo 20 vuotta ollut sama: Guns N’ Roses alkuperäiskokoonpanossaan. Tullut jopa enemmän tai vähemmän humoristisissa yhteyksissä aina käytettyä esimerkkinä kovimmasta mahdollisesta tapahtumasta, jota ei voisi jättää väliin.

Kun viime talvena saapui tieto siitä, että yhtyeen lähes alkuperäiskokoonpanolla toteuttama Not in this lifetime-kiertue saapuu Eurooppaan ja jopa Suomeenkin, oli selvää, että liput on saatava. Järjestelyt, varajärjestelyt ja varajärjestelyjen varajärjestelyt suunnittelin sen mukaisesti - vaikka lippuja itse asiassa riitti myyntiin vielä tälle viikolle asti. Mutta sattuman varaan ei jätettäisi mitään. Sain liput.

Suora leikkaus eilisiltaan hieman klo 22 jälkeen illalla: Guns N’ Roses on saapunut lavalle alkuperäisestä aikataulusta tunnin myöhässä. Lavalle tulo on suuren maailman mittakaavassa varsin lattea. Ensimmäiset neljä-viisi biisiä soundi on kauniistikin ilmaistuna kamala. Festarialueelle saapumisesta asti olemme etsineet alueelta paikkaa, josta näkisi ja kuulisi esityksen edes tyydyttävästi. Sellainen vaikuttaisi löytyneen, mutta kun konsertti alkaa, suoraan edessä ainakin neljä supersankaria nostaa naisseuralaisensa hartioilleen peittäen samalla lavan kokonaan. Lähistöllä sijaitseviin bajamajoihin alkaa jatkuva, koko konsertin mittainen trafiikki (miksi te ihmiset maksoitte lähes 100 euroa esityksestä ollaksenne sen aikana kusella?) jota väistellä.

Voi vittu. Tässäkö tämä oli? Michael Monroe oli lämmittelijänä tapansa mukaan aivan törkeän kova, mutta ei tietenkään saanut käyttää pääesiintyjän valoja tai takascreeniä lainkaan, sivuillakin nähtiin vain kapeaa yleiskuvaa bändistä. Sympaattinen The Darkness teki kovasti töitä, mutta koki valitettavasti lämmittelijän kohtalon kovimmillaan, eli ei oikein onnistunut kiinnostamaan juuri ketään. Sitten pääesiintyjä aliarvioi jälleen kerran yleisönsä odotuttamalla turhaan (vaikka odotuksen aikana vasta-aurinko ehtikin mennä lavan taakse piiloon) eikä soundiakaan ole jaksettu vääntää ennen shown alkua kelvolliseksi. Setin alusta It’s so easy ei ole koskaan ollut itselleni yhtyeen kärkibiisejä, Mr. Brownstonessa toki yhtye tietää mistä laulaa, mutta ehkä kuitenkin enemmän sen ihan alkuperäisen bändin esitettävä biisi, Chinese Democracy on ok mutta ei klassikkokamaa ja jotenkin Welcome to the junglekaan ei lähde. Ehkä johtuen lavanäkymän kokonaan peittävästä perserivistöstä. Järjestysmiehet eivät tee töitään, eikä heitä kyllä paikalla edes näy.

Sitten alkaa kulkea. Yhtyehän on tosissaan ja näyttää jopa nauttivan soittamisesta. Jos järjestysmiehet ovat saapuneet varastamaan rahaa, tämä bändi ei sitä tee. Aina viileän tyylikäs Duff kerää taas pisteet bassottelun lisäksi melkein liikutuksen kyyneleen silmäkulmaan tuovalla Smack-tribuuttipaidallaan, ”uudet” jäsenet Richard Fortus ja Frank Ferrer ovat tekijämiehiä, Dizzy Reed on esittelyn mukaisesti Dizzy F'n Reed ja toinen kosketinsoittaja Melissa Reese hoitaa taustalla ruutunsa mallikkaasti. Ja sitten on Slash. Rocktähti sanan kaikissa merkityksissä – ja juuri sellainen kitaristi jonka soittotyylistä pidän. Vaikka viidentenä kuultavan Double Talkin’ Jiven soolo-osuudet pitkiä ovatkin, viimeistään tässä vaiheessa käy selväksi että orkesteri ei ole lähtenyt maailmankiertueelle vain laittamaan pinkkaa kuntoon, tässä tykitetään oikein kunnolla. Bändi on jäätävässä iskussa. Näkymä lavalle ja soundi paranevat myös merkittävästi.

Kaunis Better toimii ja Melissakin pääsee taustalta vähän paremmin esiin. Estranged on kertakaikkisen huikea biisi, yksi niistä isoimmista koskaan. Ensimmäiset kylmät väreet nostattaa kuitenkin hieman yllättäen Live and Let Die, joka nyt vain näissä olosuhteissa iskee kuin Korkeajännitys ja miljoona volttia. Kun ei jää liiaksi miettimään sitä miksi tämän luokan megabändi soittaa lähes kolmasosan setistään covereita, voi illan aikana nauttia myös Duffin New Rose -tulkinnasta (Attitudea odotin, mutta mukava yllätys), Slashin ja Fortusin Kummisetä- ja Wish you were here -tilutteluista, mitään alleviivaamattomasta, sanattoman tyylikkäästä Black Hole Sun -kunnianosoituksesta Chris Cornellille, keikkavakio Knockin’ on Heaven’s Doorista, hieman puskista tulleesta mutta lujaa iskeneestä Whole Lotta Rosiesta ja ehkä hieman turhaan encorea pitkittäneestä The Whon Seekeristä. Lisää Chris Cornellia kuultiin käsittääkseni vielä outrona, sen mitä portille ja busseille juoksemiselta kuulla ehdin.

Muuten setti oli rakennettu perinteisellä kaavalla, eli mukana oli kappaleita yhtyeen kaikilta albumeilta, dynamiikka vaihteli jatkuvasti, kuten yhtyeelle tunnusomaista on, ja hittejä oli ripoteltu setin varrelle tasaiseen tahtiin pitämään yleisöä lämpimänä. Mikään varsinainen hittitehdashan Guns N’ Roses ei oikeastaan koskaan ollut, johtuen ehkä osin siitä että yhtyeen prime-aika 90-luvulla oli melko lyhyt, mutta kyllähän You could be mine, Civil War, Sweet Child O’ Mine, November Rain sekä encoressa kuultavat Don’t Cry ja Paradise City yleisön sytyttävät Hämeenlinnassakin.

Ok, pääesiintyjällä soittoaika on rajaton ja Gunnarit viihtyvätkin Hämeenlinnassa lavalla täydet kolme tuntia, mutta tällaista tapaa rakentaa setti toivoisi taas muillekin bändeille, myös Suomessa. Ei pelkästään ennalta-arvattavaa hittikimaraa, vaan väliin myös pieniä ylläreitä, vähän harvinaisempaakin materiaalia ja biisejä, joita soittajien on silminnähden ilo soittaa. Kun näköjään jopa viimeistä yksityiskohtaa myöten hiotussa megaluokan konsertissa pienet viilaukset ohjelmistoon ovat mahdollisia, ovat ne ihan varmasti sitä muillekin bändeille. Silloin näiden keikoilla olisi mukavampi käydä vaikka useamminkin.

Yesterdays on hankala sijoittaa mihinkään kategoriaan, mutta suurelle yleisölle hieman tuntemattomampaa materiaalia edustavat Kantolassa ehkä ainakin Rocket Queen, This I love, Coma (en muistanutkaan että oli NOIN pitkä…) ja todella lujaa potkiva Out Ta Get Me. Varsinaisen setin viimeisenä kuultava Nightrain räjäyttää ainakin omalta osaltani potin lopullisesti ja vaikka keikka olisi päättynyt siihen, olisin ollut tyytyväinen. Alkuaikojen biisi, mutta edelleen lähtee.

Konsertin järjestelyt ovat saaneet paljon palautetta osakseen. Jos vielä lopuksi muutama sana niistäkin. Turvatarkastuksen sujuvuudesta ei ainakaan meillä ole moittimista, tulimme kuuden aikoihin paikalle ja jonotusta kertyi noin 15-20 min. mikä ei ole paha. En alun perinkään ymmärtänyt, miksi portit avattiin kolmelta, mutta kaikkien kolmen bändin ilmoitetut soittoajat olivat pakattu loppuiltaan lähelle toisiaan. Paremmalla porrastuksella väkeä olisi tippunut paikalle kenties vieläkin tasaisemmin. Mutta viime tingassa saapuneiden kohdalla nillitys pitkästä jonotuksesta on kyllä mielestäni ihan turhaa.

Turvatarkastusta ja ihmisten viihtyvyyttä festivaalialueella lisäisi silti myös se, jos isot reput jätettäisiin narikkaan, kuten ainakin viime vuonna Kantolassa piti tehdäkin. Reput vievät aikaa turvatarkastuksessa ja tilaa tungoksessa.

Tiedotuksen niukkuudestakaan ei järjestäjiä voi moittia, joulukuusta asti FB-päivitystä tykitettiin tulemaan sellaisella tahdilla, että en näe siinä mitään järkeä. Miksi markkinoida tuohon tahtiin tapahtumaa asiakkaalle joka on sinne joka tapauksessa jo tulossa, plus viestiähkyn sekaan hukkuu helposti se olennainenkin informaatio.

Festivaalialueella kiteyttäisin asian oikeastaan siihen, että joko Guns N’ Roses yhtyeen -konsertti on orkesterin itsensä puolesta niin vaativa produktio, että kaikki paukut on jouduttu lataamaan siihen tai sitten järjestäjiin iski yksinkertaisesti ahneus: Alueelta piti raivata kaikki mahdollinen, jotta sinne saataisiin mahdollisimman monta lähes 100 euron hintaisen lipun ostavaa katsojaa. Esimerkiksi myyntipisteiden vähyyden näki jo sisään tullessa vasemmalla korvallaankin. Tapahtuma sujui omalla painollaan ja Live Nationista huolimatta jotenkuten, mutta järjestelyt olivat kyllä viime vuonna Iron Maidenin konsertissa aivan eri tasolla. Väkimäärä ei ole selitys, sillä väkimäärä pitää mitoittaa resurssien mukaan. Hämeenlinnan ja Kantolan tapahtumapuistonkin resurssit ovat kuitenkin rajalliset ja nyt ne kyllä ylitettiin reilusti.

Anniskelualueen sijoittaminen aivan perälle, kuten nykyään usein konserteissa tapahtuu, on monesta syystä logistisesti hyvä ratkaisu. Nyt sinnekään ei tosin tullut mieleenkään edes mennä, koska bändien ilmoitetut soittoajat olivat niin lähellä toisiaan. Ilmeisesti anniskelualue oli aika pahoin ruuhkautunutkin, joten hyvä ettei tullut mentyä, mutta tässä suhteessa kyllä hieman heittäisin palloa jälleen myös asiakkaille: Onko se käteismaksu ihan oikeasti niin vaikea asia? Tuhansien janoisten ihmisten jonottaessa se huomattavasti enemmän aikaa vievämpi korttimaksu vaan kertautuu maksajien määrällä ja aiheuttaa väkisinkin ruuhkaa. Sama kysymys pätee osin liikenneruuhkiin: Ihan oikeastiko odotitte että 55.000 ihmistä pääsee yksityisautoilla siihen ihan festivaalialueen portille ja vielä sujuvasti poiskin?

Haastattelin muutama vuosi sitten Vuonna 85 -kirjaa varten punk-ikoni Lättää, joka puhui paljon siitä, miten me viihdytämme itsemme hengiltä. Lättä ei esimerkiksi nähnyt mitään järkeä tällaisten megatapahtumien järjestämisessä tai ainakaan niillä mitään tekemistä musiikin kanssa. Totta on, että ei Kantolan eilisestä 55.000 ihmisen yleisöstä oikeasti kovin moni voinut mitenkään kelvollisesti yhtyettä lavalla ainakaan nähdä, kuulemista auttoi kaksikin viivelinjaa ja soundi kuulosti alueen perälläkin ainakin lopussa omiin korviin ihan hyvältä. Mutta kyllähän Lätän sanat eilen mielessä pyörivät. Megabändi Guns N’ Rosesille tällaiset puitteet kuitenkin sopivat jos kenelle – kyseessä on enemmänkin tapahtuma kuin vain konsertti. Enkä varmaankaan 55.000 ihmisen tapahtumaan mitään muuta orkesteria olisi lähtenyt katsomaankaan kuin juuri tätä. Itselleni ehkä juuri sitä isointa.

Joka oli muuten eilen aivan perkeleen kova.