Mä elän vieläkin - Pate 70 v. Nokia Arena 12.7.2026

Joulukuun 2025 lopulla edesmenneen Pauli ”Pate” Mustajärven muistokonsertti järjestettiin Tampereen Nokia Arenalla sunnuntaina 12.7.2026 – päivänä jolloin Ikurin turbiini itse olisi täyttänyt 70 vuotta. Päävastuun järjestelyistä kantoivat promoottori Taija Holm sekä Paten lapset Jenni ja Tarmo. Mainion, varsin erilaisista mutta loistavasti toisiaan täydentäneistä soittajista koostuneen house bandin kapellimestarina toimi Mikko Kangasjärvi.

Voidaan siis sanoa, että tapahtuman järjestämisessä ns. prosessin omistajuus oli varmasti oikeissa käsissä. Se paitsi näkyi ja kuului lopputuloksessa, myös ennen kaikkea tuntui. Tunnelma oli käsinkosketeltava. Kyyneleitäkin virtasi, muttei rokkikukon muistokonsertti ja syntymäpäiväjuhla tietenkään pelkkää synkistelyä olisi voinut olla – eihän se muuten olisi ollut päähenkilönsä näköinen. Tämä oli.

Esiintyjiä nähtiin lavalla kaikkiaan nelisenkymmentä. Erilaisissa muissa tehtävissä toimi varmasti reilustikin kolminumeroinen määrä henkilöitä. Omistautuminen yhteiselle asialle näkyi.

Draaman kaari oli mainiosti rakennettu. Muisteluita ei aloitettu Erika Kirk -henkisesti räjäyttämällä puoli lavaa ilmaan, vaan seurantaheittimen loisteessa istui Dave Lindholm yksin lavalla resonattorikitara sylissään. Ensimmäisenä kappaleena ei myöskään kuultu välttämättä kaikille tuttua jättihittiä, vaan vuonna 1982 julkaistulta Mustat Enkelit -albumilta löytyvä Jos joet olis, joka on Paten hieno teksti. Säveltäjäksi ilmoitettiin virallisten tekijätietojen mukaisesti Arwo Mikkonen, mutta onhan kappale Sleepy John Estesin Diving Duck Bluesista vuodelta 1929 ainakin… ottanut huomattavia vaikutteita. Kuka tahansa ei pysty istumaan lähes täpötäyden areenan edessä yksin ja täyttämään tilan äänellään ja karismallaan, mutta Dave Lindholm pystyi. Yllättävä aloitus, mutta paras mahdollinen.

Jenni Mustajärven videohaastattelun pyöriessä lavalle marssi Raswaa Koneeseen vol. 2 -kokoonpano, eli käytännössä Ilpo Ainialan jälkeinen alkuaikojen Popeda, joka teki vuonna 2025 muutaman loppuunmyydyn keikan. Nyt laulusolisteina toimivat ensin Klamydia -yhtyeen Vesku Jokinen ja sitten vuonna 1986 Cabare Oscarin lavalle menehtyneen Arwo-isänsä kitaraa soittanut Matti Mikkonen, jonka ulkoinen habituskin on tätä nykyä sellainen, ettei tarvitse epäillä vauvojen vaihtumista synnytyslaitoksella tms. Isänsä poika.

Nostalgiatrippi toimi konsertin alussa hyvänä muistutuksena siitä, mistä kaikki 49 vuotta sitten Mustajärvien autotallissa Ikurin Kyntäjäntiellä lähti.

Paten veljien haastattelun päätyttyä saapui varsinainen juhlaorkesteri vaihtuvine solisteineen. Heistä ensimmäinen oli Heikki Salo, jolle Kovan pojan blues (eli tutummin Hei, mennään nussiin) saattoi olla hieman yllättävä valinta, mutta eihän aihepiiri Salon ja Miljoonasateen omissakaan biiseissä varsinaisesti vieras ole. Mieleen palasi Tampereen Työväen Teatterin uuden teatterirakennuksen avajaistapahtuma 40 vuoden takaa, jossa Popeda aloitti kyseisellä kappaleella ja kutsuvieraat olivat tukehtua kampaviinereihinsä. Perään kuultiin konsertin ensimmäinen iso hitti, eli Kersantti Karoliina.

Mira Luoti ja Virve Rosti sopivat tietenkin niin ikään erinomaisesti Pate Mustajärven muistokonsertin esiintyjiksi. Molemmat ovat räyhäkkäitä, karismaattisia esiintyjiä ja duetoineetkin Paten kanssa. Luoti saapui lavalle patemaisesti karmit kaulassa ja kutsui Onhan päivä vielä huomennakin -keikkahitin jälkeen lavalle Rostin Punaista ja makeaa -slovaria varten. Vicky jäi vielä lavalle tulkitsemaan Tää on se yö -biisin verran stadionrockia 80-luvun puolivälistä. Tämä biisiputki ei itsessäni herättänyt suuria tunteita, mutta en koe että vika olisi ollut esiintyjissä. Kaikki biisit eivät vaan aina iske yhtä lujaa.

Sitten kyynelkanavat aukesivatkin ensimmäisen kerran kunnolla. Jo edellisen päivän haastattelusetti Hotelli Tornissa (Sami Kuronen haastattelemassa Taija Holmia ja Jenni Mustajärveä) oli saanut sopivan virittyneeseen tilaan ja kun Jenni asteli lavalle ja ilmoille kajahti hänen isänsä ensimmäisen soololevyn kappale Eddie, ei enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin kaivaa nessut esiin. Rakastan biisiä muutenkin ja sanotaan vaikka niin, että kyllähän tekstistä aika moni rivi juuri tässä nimenomaisessa kontekstissa meni aika vahvasti ihon alle. Kuten myös ”voisko joku selittää miks sut vietiin multa pois” seuraavaksi kuullussa Eläinten vallankumous -kappaleessa, jonka Jenni duetoi isänsä kanssa Ratinassa tämän viimeisellä Popeda-keikalla 2023.

Jennin kävellessä lavalta pois, sinne johtavissa portaissa näkyi jo Pauli Hanhiniemen flanellipaita. Varsin nopeasti kävi selväksi, ettei nessupakettia kannata laittaa taskuun, vaan ennemminkin ottaa jopa paidanhiha avuksi. Bändi aloitti oman elämäni biisin, Lindholm-Hanhiniemi -kaksikon tuotoksen Jukeboxin luona, jonka sanoittaja itse tulkitsi äärimmäisen vahvasti ja onnistuneesti.

Hanhiniemi ja Kalevan jänisräikkä (lempinimi © Heikki Silvennoinen) Noora Louhimo eivät ole se kaikkein todennäköisin duettopari, mutta nyt kaksikko tulkitsi Tahdotko mut tosiaan -kappaleen yhdessä. Biisillä on aika merkittävä sidos myös omaan elämääni, joten sekin on tärkeä biisi ja sillekin tehtiin sunnuntaina kunniaa. Louhimon poistuessa yhteisnumeron jälkeen jo tässä vaiheessa lavalta, ehdin hieman harmitella, että lyhyeksi jäi Nooran osuus. Mutta kuten todennäköisesti moni jo tässä vaiheessa tietää, väärässä olin.

Tässä vaiheessa juhlaorkesteri poistui takavasemmalle ja pääsi viettämään ansaittua hetken huilia – lukuunottamatta rumpali Lacu Lahtista, joka nyt ei muutenkaan vaikuta ikinä edes osaavan huilata. Seuraavaksi vuorossa olisi Popedan ajajat, eli kaikki neljä Popedassa soittanutta rumpalia täydennettynä basisti Jay Lewisilla, kosketinsoittaja Jani Kemppisellä ja kitarakaksikko Mika Lamppari Lamminsivulla & Antti Rautajoella. Yhtyeen vakisolisti, Paten siskonpoika Jussi Aaltonen tulkitsi viiden biisin setistä vain kolme viimeistä, kahdessa ensimmäisessä (Matkalla Alabamaan ja Kakskytä centtiä) mikrofonin varressa nähtiin Jouni Hynynen.

Hynysen osuudesta voisi todeta vaikka niin, että ehkä se oli tervetullut muistutus että eivät ne esiintymiset Patellakaan ihan aina suoranaisesti nappiin menneet. Mutta silminnähden aidosti liikuttunut Aaltonen taisi kertaheitolla vetäistä elämänsä performanssin. Olen kuullut Aaltosta useissa eri kokoonpanoissa hyvinkin erilaisissa puitteissa ja mies on tietysti rutinoitunut muusikko, mutta nyt liikuttiin mielestäni vielä aivan eri levelillä kuin koskaan missään aikaisemmin. Sukset nyt luultavasti vielä menisi joten kuten vaikka sen vetäisi kuka, mutta etenkin Synnyimme lähtemään (Born to run) ja sekä Popedan että koko Manserockin hienoimpiin biiseihin kuuluva Yö ovat kyllä sellaisia, joissa onnistuminen onkin sitten huomattavasti vaativampaa homma. Aaltonen onnistui ja olen hänen puolestaan iloinen. Ilta oli hänelle varmasti vielä erityisempi kuin monelle muulle ja sen mitä olen mieheen eri yhteyksissä törmännyt, niin Jussihan on parhaan käsitykseni mukaan hyvä äijä. Yleisö vaikutti olleen kanssani samaa mieltä, sillä suosionosoitukset olivat kenties illan suurimmat.

Juhlaorkesterin palattua lavalle kuultiin muuten ehkä yllättävänkin Popeda-painotteisen illan lomaan kolme biisiä Paten soolotuotannosta. Ensin Doom Unit -yhtyeen Jape Ylinikka esitti Happoradion AH Haapasalon ja oman bändinsä rumpalin Julli Väkevän tukemana Patelle kirjoittamansa kappaleen Varjoista valoihin. Kappale julkaistiin Ylinikan tulkintana ja muutenkin nyt kuultuna sovituksena saman tien myös suoratoistopalveluissa, joten on mielenkiintoista nähdä, onko Japelta kenties soolotuotantoa luvassa enemmänkin. Hieman sen henkistä launchia oli ainakin ilmassa.

Kotimaisten lauluntekijöiden aateliin arvostamani Esa Elorannan Patelle kirjoittama Ei vielä vaati niin ikään ymmärrettävästi ensin hieman taustoitusta videohaastattelun muodossa. Kappaleen esitettyään hän ilmoitti, että Patelta oli jäänyt kesken yksi kappale, joka kuultaisiin seuraavaksi. Jotain tällaista olin ehtinyt ounastella Taijan ilmoitettua sekä somepäivityksessään että Tornin haastattelussa, että luvassa on yllätys, josta ei myöskään antanut Jenni Mustajärven sanallakaan Tornissa hiiskua. Kun on tullut Yö-yhtyeen 40-vuotisjuhlakonsertissa ja jo sitä ennen Olli Lindholmin muistokonsertissa kuultua ja videoprojisointeina nähtyä erilaisia postuumeja tulkintoja ja puikoissa oli noiden konserttien tapaan nytkin Mikko Kangasjärvi, sisäinen kristallipallo vähän ennusteli, että jotain tällaista saattaisi olla luvassa ja yritin itseäni sellaisen varalta psyykata kestämään, jos niin tapahtuisi.

Huonosti kestin. Ihan vesiputoukseksi meni. Loput päivät on jo itsessään kerrassaan upea kappale ja Jenni laulamassa duettoa isänsä kanssa…no, voitte kuvitella. Porasi siellä perkele varmaan aika moni muukin.

Jonne Aaronin Elän itselleni ei ole Paten soolotuotantoa, mutta voisin kuvitella sen olleen valmistumisensa aikaan hyvinkin henkilökohtainen biisi. Juhlaorkesterin setin kaksi viimeistä biisiä olivat itseoikeutetusti Ukkometso ja Mä elän vieläkin – alun perin Paten sooloilta molemmat, vaikka Ukkometso toki oli takuuvarma keikkavakio ja -hitti myös Popedalle. Sen tulkitsi rouhealla äänellään Noora Louhimo tavalla, joka ei varmasti jättänyt kenellekään mitään epäselväksi. Ellette ole kuulleet, käykää YouTubesta katsomassa. Kapellimestarikin sai takavuosien Yö-keikkojen tapaan ottaa taas hanurin esiin. Noora on tulkinnut biisin aikanaan myös SuomiLovessa, mutta vaikkei olisikaan, olisin pitänyt häntä loistavana valintana muutenkin kuin soundinsa puolesta. Jos tunkkainen, ahdas ja stereotyyppinen miehen malli vaikutti silminnähden joskus ahdistavan Patea, olen varma että hän olisi ollut hyvin tyytyväinen siihen, että kaikkien äijäilybiisien isän ja äidin Ukkometson, tulkitsi nainen.

Ja mitä Mä elän vieläkin -versioon tulee, Sakari Kuosmasen ääni meni niin ikään ihon alle. Vaikea ajatella että Sorsakosken osuutta olisi kukaan muu vastaavalla tavalla vetänyt.

Popedan nykykokoonpanon osallistuminen muistokonserttiin ei varmastikaan ole ollut itsestään selvää. Korostan, että kaikki, mitä asiasta kommentoin on puhtaasti omaa spekulaatiotani, enkä ole puhunut asiasta kenenkään kanssa.

Siinä, että Costello kielsi biisiensä esittämisen TTT:n Vuonna 85 reunion -näytelmässä, täytyy olla taustalla jotain. Voi olla että liittyy Paten Raswaa koneeseen vol. 2 -viritykseen, voi olla että ei. Missään tapauksessa välit eivät ole voineet olla parhaat mahdolliset. Uskon ja toivon, että Costellon välispiikki sunnuntaina areenalla puhdisti ilmaa ja mieltä myös tältä osin. Nyky-Popeda on oikeasti kovassa iskussa ja ainakin itse näen, että Costellolla oli täysi oikeus jatkaa Popedan nimellä. Jos ei Popedaa olisi koskaan ilman Patea perustettu, eikä siitä olisi tullut sitä mitä siitä tuli, niin en kyllä myöskään näe, että yhtyeen taival olisi läheskään yhtä pitkään jatkunut ilman Costello Hautamäkeä.

Mutta jos ajatellaan yleisöä joka tulee Nokia Arenalle katsomaan Pate Mustajärven muistokonserttia, niin kyllähän kyseessä on juuri se porukka, jolle Pate oli Popeda ja jos ei nyt ihan koko maailma loppunut Ratinaan, niin ainakin Popeda. Ihan sama, vaikka laulusolistina olisi Mick Jagger, Bruce Springsteen tai Elvis. Eli kaikki ainekset oli siihen, että nykyinen laulusolisti Olli Herman ja osittain koko nykyinen bändi tuodaan Nokia Arenan yleisön eteen käytännössä teuraalle.

Ja siltä aluksi vähän tuntuikin. Oli ihan toimiva ratkaisu, että muistokonsertin 25 ensimmäistä biisiä ovat tavallaan oma kokonaisuutensa ja sen jälkeen nähdään Popedan minikeikka alkunauhoineen päivineen. Mutta ei se silti aluksi ihan lähtenyt. Kahden videobiisin mittainen roudaustauko saattoi olla tarpeettomankin pitkä, koska tekniikka näytti saavan kaiken kuntoon Popedaa varten hämmästyttävästi jo yhden biisin aikana. Avauskappale Kaasua, komisario Peppone, oli mielestäni täysin väärä, koska kontrasti vanhan ja uuden laulajan välillä on siinä kenties suurempi kuin missään muussa biisissä.

Sen jälkeen kuitenkin lähti. Rokkikone, Palle & The Boys ja Repe ja Lissu toimivat, välispiikit niin ikään ja tuntui, että nyky-Popeda saattoi ottaa monesta katsojasta työvoiton ja voittaa heitä puolelleen. Kuten se teki itselleni heti ensimmäisellä näkemälläni keikalla Tampereen Tavara-asemalla.

Makuasiat ovat makuasioita ja jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta väitän – ja jälleen pelkästään keittiöpsykologin ja wannabe-rokkipoliisin pätevyydellä – että jälleen se sama tunkkaisuus, joka liittyy siihen ettei Popedaa voi olla ilman Patea, on itse asiassa sukua juuri sille kaavoihin kangistumiselle, joka Patea Popedassa ahdisti ja sai hänet hyppäämään sen kyydistä vuonna 2023 pois. Syöpä päätti toisin, mutta ratkaisu olisi saattanut olla molempien osapuolten kannalta win-win. Eräs Paten ja Popedan hyvin tunteva henkilö, jonka mielipiteelle on syytä antaa painoarvoa, kommentoi minulle jo lähes 20 vuotta sitten Paten soolokeikalla että ”sen pitäs tehdä pelkästään näitä.” Onneksi ei tehnyt, koska vuonna 2008 kasattu kokoonpano on timanttinen ja siltäkin tuli nähtyä lukuisia hienoja keikkoja, mutta nyt ymmärrän pointin.

Viimeisenä kuultu Kuuma kesä, jonka aikana kaikki esiintyjät kokoontuivat lavalle, toimi konsertin molemmat osat yhteen liittävänä tekijänä kuin Tyrvään vanhan kirkon pylväs, jossa Osmo Rauhalan ja Kuutti Lavosen työt kohtaavat. Mietin, miksi myös sen aikana kohosi tippa linssiin, mutta kai se on suomalaisella niin, että oikein synkästä musiikista voi tulla iloiseksi ja hyvinkin reipashenkisen musiikin aikana liikuttua. Tällaisia me olemme.

Kumarrusten ja aplodien jälkeen Jenni Mustajärvi ja Jussi Aaltonen jäivät vielä halaamaan toisiaan lavalle. Näkyä katsellessa piti nessut kaivaa vielä viimeisen kerran esiin. Tai niin ainakin luulin. On ne pitänyt vielä sen jälkeenkin, konserttia muistellessa, useammankin kerran.

Taija ja Jenni pohtivat Tornin haastattelussa, miten voimakkaasti suru ja tyhjyys iskevät maanantaina, kun konsertti on ohi. Sen valmistelu kun on ollut myös surutyötä ja työtä oli tehty valtavasti - valokuvat, päiväkirjamerkinnät ja kaikki pienetkin elementit olivat viimeisen päälle. En tiedä miten kävi ja miten kaksikko jatkaa tästä eteenpäin, mutta asia palasi mieleen tänään, kun Spotify pyöräytti autossa soimaan Paten soolotuotannosta hienon, Samuli Sirviön tekemän biisin Päivä kerrallaan. Sitä ei kuultu konsertissa, mutta sieltä voisi kenties löytyä tarkoitukseen sopiva rivi jos toinenkin. Vaikka meille kaikille.

Vielä kerran kiitos kaikille asianosaisille unohtumattomasta kokemuksesta. Olette loistavia.