Lepää rauhassa, Tapsa

”Olen kyllin vanha lukemaan kuolinilmoitukset sarjakuvien sijaan,” lauloi Timo Rautiainen Trio Niskalaukaus -yhtyeen kappaleessa Hämmennys ja viha. Tätähän tämä on kun ikää tulee, viikoittain saapuu uutisia ajasta ikuisuuteen siirtyneistä ystävistä, tuttavista tai sukulaisista.  ”Toivoton taisto taivahan valtoja vastaan,” kuten Eino Leino osuvasti totesi.

Viimeisimmän vuorokauden aikana kuolinuutisia on tullut kaksi kappaletta. Toisessa keskuudestamme poistui iäkäs herrasmies, jonka kohdalla uutinen oli jossain määrin odotettu. Kilometrit olivat yksinkertaisesti täynnä. Suurinkin sydän pysähtyy kerran.

Urheilun sedän, selostaja- ja toimittajalegenda Tapio Suomisen kohdalla matkaa olisi vielä voinut olla jäljellä vaikka kuinka paljon. Ikävuosia oli mittarissa vasta 60, mikä ei nykypäivänä ole juuri mitään. Rautainen ammattilainen oli kysytty osaaja alalla, jota rakasti ja vaikka leipä pieninä palasina maailmalla olikin, niin se oli tavallaan ollut aina. Myös silloin kun siitä vielä maksettiin kuukausipalkkaa. Verkostot olivat kunnossa ja moni valmis tarjoamaan pidetylle ja tutulle miehelle töitä.

Valitettavasti meistä kukaan kovin harvoin tietää, kuinka paljon meistä kenelläkin vielä on matkaa jäljellä. Sitkeästi jaksamme kuvitella, että näin olisi, mutta elämä ei sitä meiltä juuri kysele. Niinpä meistä tuskin kukaan tiesi, että Tapio Suomisen matka päättyisi tänä aamuna Parolaan. Lyhyet kohtaamiset ja morjestelut Kultaisena keväänä 2024 Harjuniityssä jäivät viimeisiksi. Monet unohtumattomat elämykset suomalaiselle urheiluväelle tarjonnut sinivalkoinen ääni on vaiennut iäksi.

Tapsa taisteli vuosia lopulta ylivoimaiseksi osoittautunutta vihollista, kaksisuuntaista mielialahäiriötä vastaan. Omassa tuttavapiirissäni hän ei suinkaan ole ainoa, joka on kyseistä, joka on kyseisen kamppailun käynyt tai sitä parhaillaan käy. Kun elämän arvontakaaviossa vastaan osuu bipo, paras tulos jota voit toivoa, on tasapeli, ratkaisematon. Parhaassa tapauksessa sen kanssa voi elää, mutta vastustajana se on silti yksi perkele. 

Läheisimmistäkin ystävistä ja tuttavista se tekee myös kovin usein vain katsojia. Yhtä hyödytöntä kuin käskeä anorektikkoa syömään tai alkoholistia olemaan juomatta, on kehoittaa maanis-depressiivistä henkilöä chillaamaan vähän. Tuki, kannustus ja välittäminen toki auttavat monesti jaksamaan pidempään, joko nousemaan kanveesista tai asettamaan jalat sille takaisin, mutta aina sekään ei onnistu, koska henkilö jota auttaisit, tukisit tai kannustaisit, ei etenkään kohtausten aikana enää ole sama kuin ennen sairautta. Ainakaan hän ei ajattele tai hahmota maailmaa kuten sinä, tai kuten sinä haluaisit.

Moni itsehoitaa sairauttaan erilaisilla dopingaineilla, päihteillä. Kehän ulkopuolelta on helppo sanoa, että keino on huonoin mahdollinen ja oikeasti vain pahentaa ongelmaa, mutta urheilussa on monesti helppo todeta asioita juurikin katsomon puolelta.

Tapio Suomisen traaginen kuolema on pysäyttävä, lähes musertava uutinen. Haluan välittää suurimman mahdollisen osanottoni hienon miehen läheisille. On kuitenkin asioita, jotka on mielestäni hyvä nostaa surunkin keskellä esiin.

Ensinnäkin, Tapsan elämäntyö ei kuollut mihinkään. Viestittelin uutisen saavuttua useiden eri ikäisten ystävieni kanssa ja monen mielessä olivat hänen lukuisat klassikkoselostuksensa ja niiden edelleen herättämät tunnereaktiot. Intohimoinen ja erittäin pedantti suhtautuminen työhön on asia, joka on toistunut useissa hänestä kirjoitetuissa muistokirjoituksissa ja -artikkeleissa. Tapsan perintö jää elämään.

Petteri Sihvonen kirjoitti osuvasti, että elää voi sekä urheilusta että urheilulle ja Tapio Suomisen kohdalla toteutui vielä enemmän jälkimmäinen. Näin tosiaan oli ja voimme surunkin keskellä olla kiitollisia siitä, että Tapsa sai lähes elämänsä loppuun asti tehdä työkseen sitä, mitä rakasti.

Suurin kiitos tästä kuuluu mielestäni Tapsalle itselleen. YLE-potkujensa jälkeen hän nousi kanveesista, brändäsi itsensä uudestaan Urheilun setänä ja keräsi leipänsä maailmalta selostuskeikkojen ohella urheiluvisoja juontamalla, tapahtumajuontajana toimimalla ja mitä suinkin tarjolla oli. Aina tunnollisesti valmistautuen. Koripallo-otteluiden ottelukuuluttajana triviaa tuli tarjoiltua luultavasti monen katsojan makuun jopa vähän liikaa.

Tunnettujen henkilöiden, joilla ilmenee mielenterveys- ja/tai päihdeongelmia, osana on joskus päätyä eräänlaisiksi sirkuseläimiksi, joita heidät mielestään omistava kansa pällistelee joko julkisissa esiintymisissä tai sosiaalisessa mediassa huvittuen sitä enemmän, mitä enemmän esiintyminen menee vihkoon ja mitä pahemmin sirkusapina itsensä munaa. Näin oli vaarana käydä myös Tapio Suomiselle, mutta kiitos hänen oman sisukkaan taistelunsa ja intohimonsa, ei lopulta kuitenkaan käynyt.

Omilla 50-vuotissyntymäpäivilläni syksyllä 2019 Tapsa toimi juontajana. Tapahtuman tuotot menivät hyväntekeväisyyteen. Kun sovimme keikan, Tapsa lähetti listan asioista jotka hänen työsuoritukseensa sisältyvät. Ensimmäisenä oli ”huolellinen valmistautuminen.” Näin myös tapahtui. Laternassa ei mikrofonin varressa nähty hieman ylimielistä tv-tähteä joka on sentään selostanut miljoonille katsojille olympialaisiakin, vaan aidosti läsnäoleva ihminen, joka tekee työnsä taidolla eikä maineella.

Listassa oli myös stand up -esitys. Hieman kävi mielessä kysyä, maksaisiko jotain ekstraa jos kyseistä esitystä ei tuona iltana kuultaisi, mutta en sitten hennonnut. Ja hyvinhän sekin lopulta hoitui. Muisteli miten oli saanut potkut painittuaan Yleisradion parkkihallissa vahtimestarin kanssa ja totesi, että: ”Onhan siinä tiettyä ironiaa, että urheilutoimittaja saa potkut painin takia.” Paitsi huumorin, myös itsensä peliin laittamisen Tapsa todellakin osasi, ja kunnioitukseni myös tuota vahvuutta kohtaan jää elämään. Kuka tahansa ei olisi voinut laittaa urheilun parissa tehtyä elämäntyötä ja samaan aikaan vakavia mielenterveysongelmia kuvaavan elämänkertansa nimeksi Urheiluhullu.

Julkaisen tämän muistokirjoituksen kotisivuillani, jonne kerran kirjoitin muistokirjoituksen myös muusikko Jussi Hakulisesta. Sen tekstin punainen lanka oli se, että kuka tahansa Tauno Tasalakki ei saa niin suurta joukkoa ihmisiä tuntemaan niin voimakkaita tunteita, kuin ne harvat, jotka siihen pystyvät. He puolestaan eivät yleensä ole kuten me muut. Eikä ollut Tapsakaan.

Tapio Suomisen taistelu on ohi. Myös urheiluun kuuluu se, että vastustaja vain joskus on yksinkertaisesti ylivoimainen. Mutta lontoonkielinen ilmaisu ”put up a good fight,” se että teet parhaasi, annat kaikkesi ja kohtaat vihollisesti alusta loppuun pää pystyssä tarjoaa paitsi sykähdyttäviä hetkiä muille, etenkin rauhallisen ja seestyneen mielentilan itselle.

Ajatuskin siitä, että en enää koskaan kuule Tapio Suomisen asiantuntevaa ja rauhallista selostusta livenä, kirpaisee. Ajatuskin siitä, että en kohtaa Tapsaa syksyllä Nokian uudessa hallissa, morjesta ja vaihda kuulumisia, tuo jatkuvasti tipan linssiin. Haikeana kiitän monista kohtaamisista, monista elämyksistä, monista keskusteluista. Niitä olisi vaan saanut tulla paljon lisää.

Mutta, jos jotain toivon, niin sitä että Tapsa on nyt saanut rauhan. Ja pilven reunalta on varattu hänelle hyvä paikka viimeistään silloin, kun uusi koriskausi syksyllä alkaa.