Sinun urheilusuorituksesi ei ole sinä

18.08.2021

Simone Biles, voimistelija. 32 olympia- tai MM-mitalia. Niistä 23 kultaista. Yksi kaikkien aikojen urheilijoista.

Tokion olympialaisista yksi pronssi. Ja se saattaa olla hänen merkittävin mitalinsa koskaan.

Kisojen ennalta seuratuimpiin urheilijoihin kuulunut Biles jätti suurimman osan kilpailuista väliin. Syynä olivat ”twisties,” mieli ja keho eivät toimineet synkronissa. Ohjelmien läpivienti olisi ollut hengenvaarallista. Biles osallistui lopulta viimeiseen lajiin, jossa sijoittui kolmanneksi.

Liz Cambage, koripalloilija. Yksi maailman tunnetuimmista naiskoripalloilijoista ja Australian perinteisesti vahvan joukkueen kirkkain tähti. Malli, somejulkkis. 757.000 seuraajaa Instagramissa. Jätti kisat kokonaan väliin. Perusteluna huoli mielenterveydestä, elämä kisakuplassa olisi luultavasti ollut liikaa.

Kaksi tunnettua ja seurattua urheilijaa. Lajinsa huippua. Molemmilla niin vakavia mielenterveyden ongelmia, että maailman suurin urheilutapahtuma jäi koko kokonaan tai lähestulkoon väliin. Mitä tästä voitaisiin oppia? Vaikka viimeistään nyt nähdä se, että kovinkin urheilija on ihminen. Eikä sen myöntäminen tee hänestä yhtään heikompaa.

Jääkiekkoilija Perttu Lindgren antoi sveitsiläiselle Berner Zeitung -lehdelle haastattelun, jossa hän kertoo avoimesti mielenterveyden ongelmistaan. Iltalehti teki haastattelun pohjalta jutun, jonka jaoin eilen somessa. Se poiki paljon responssia. Moni urheilija löysi jutusta tuttuja ajatuksia ja tuntemuksia. Oman kokemukseni perusteella en yllättyisi, vaikka niin löytäisi myös moni valmentaja.

Lindgrenin, pelaajan jonka A-juniorivuosina kävin itsekin katsomassa Hakametsässä enemmän junnujen kuin liigajoukkueen matseja, haastattelu on erittäin rohkea. Pitää muistaa, että Lindgren tulee maailmasta, jossa minkäänlaiset heikkouden osoitukset eivät ole sallittuja tai ainakaan suotavia. Toisia ei myöskään haluta rasittaa omilla ongelmilla.

Meni kauan, ennen kuin ”me pelaamme huonosti, minä pelaan huonosti, minä olen huono ihminen” -ajatusten kanssa kamppaillut Perttu sai lopulta masennusdiagnoosin. Ja hän voi siitä kertoa.

Urheilijan asema ei tänä päivänä ole ainakaan helpompi kuin joskus kauan sitten. Urheilija on koko ajan enemmän tuote, jonka arvo mitataan urheilutulosten lisäksi näkyvyydellä. Näkyvyyttä tuo ennen muuta some, mikä puolestaan tekee urheilijasta yhä enemmän julkisen eläimen. Urheilun ja sen ulkopuolisen minän raja hämärtyy entisestään. Sosiaalinen media tuo urheilijan silmille myös ne penkkiurheilijoiden kommentit, jotka on ennen saanut korviinsa vieruskaveri katsomossa tai puoliso kotisohvalla.

Mitä silloin tarvitaan? Vahva yhteisö ympärille. Johtajuutta, tukea.

Sellaista ei valitettavasti aina ole tarjolla. Seurasin itse 36 vuotta koripallon maailmaa ja olen aina tykännyt seurata kiinnostuneena urheilussa nimenomaan sitä, mitä tapahtuu kentän rajojen ulkopuolella. Lukuisissa muissakin lajeissa.

Se, että urheilija on epäonnistumisen hetkellä paitsi huono urheilija, myös huono ihminen, ei ole ainoastaan ajatus tämän oman pään sisällä. Olen nähnyt ja eilisen Iltalehden jutun jakamisen poikima palaute on vahvistanut, että ajattelua pönkittää toisinaan myös ympäristö, jossa toimitaan. Onnistumiset ovat organisaation erinomaisuuden ansiota, epäonnistumiset jonkun muun vika. Yleensä pelaajien tai valmentajan. Suhtautuminen pelaajaan muuttuu etäisemmäksi, kunnes tämä lopulta unohdetaan. Kaikkensa seuran eteen 24/7 tehneelle ja itsensä peliin laittaneelle valmentajalle kehitellään pilkkanimiä.

Fanit elävät ja hengittävät urheilua menestyksen kautta. Se on tavallaan ymmärrettävää ja heillä on siihen oikeus, koska ilman faneja ei olisi ainakaan sellaista kilpaurheilua, joka voi turvata osallistujilleen toimeentulon. En usko, että tuo asia muuttuu ikinä. Siksi on ratkaisevan tärkeää se, millainen suojaverkko urheilijan ympärillä pudotuksen hetkellä on. Joukkue, valmentaja, seuraorganisaatio, lajiliitto. Oliko urheilija tai valmentaja kaiken aikaa heidän menestymisensä välikappale, vai onko hänellä arvoa myös ihmisenä? Ennen kaikkea ihmisenä.

Urheilu-uran loppuminen on sekä urheilijalle että valmentajalle usein kova paikka. Iso osa identiteettiä on poissa. Mikä tai kuka lopulta olen? Onko olemassaolollani lopulta muuta merkitystä kuin se, kuinka korkealle hyppäsin tai kuinka kovaa juoksin? Kuinka monta tehopistettä sillä yhdellä kaudella teinkään? Muistaakohan kukaan?

Monelle tuo siirtymä on ollut liian vaikea. Tiedämme monta surullista tarinaa, läheskään kaikkia emme edes tiedä. Joskus menee toisinkin päin. Valmentaja tai urheilija, joka on monen silmissä ollut aktiiviaikoinaan, no, ihan persläpi, onkin hyvin erilainen persoona, kun taakka on poissa harteilta, suojakuorta ympärillä ei tarvita ja elämään on tullut muitakin asioita kuin urheilu. Esimerkiksi perhe. Auttaa kummasti suhteuttamaan asioita. Mutta urheilun kannalta usein turhan myöhään.

Palataan Tokion olympialaisiin. Yhdysvallat osallistui miesten koripalloon nimekkäällä joukkueella. Kirkkaimpana tähtenä todennäköisesti maailman paras koripalloilija Kevin Durant, lisäksi mukana kaksi NBA:n tämän kauden mestaria, finaalit hävinneen joukkueen ylivoimainen tähtipelaaja sekä muita all star -tasoisia pelaajia. USA oli finaalissa kruisailemassa neljännen jakson alussa rutiinivoittoon, kun Ranska vaihtoi kentälle Frank Ntilikinan, nuoren ja urheilullisen puolustuspään erikoismiehen, jonka NBA-uran alku on kulunut pääasiassa New York Knicksin vaihtopenkillä Gardenin armottomien fanien sylkykuppina nro 1. Jo MM-kisoissa 2019 merkittävässä roolissa pelanneen Ntilikinan vaikutus joukkueen suoritukseen oli jälleen positiivinen. Niin positiivinen, että ottelusta tuli lopulta tiukka. Ranska nousi lopussa yhden korin päähän kamppailemaan voitosta. ”Moni pelaaja näyttää ihan erilaiselta täällä pelatessaan maalleen,” kommentoitiin jenkkien keskustelufoorumeilla. Niinpä. Voisiko johtua siitä, että tilanne on henkisesti kovin erilainen?

Pronssimitali kaulassaan kotiin palannut Simone Biles sai lähipiiriltään sankarin vastaanoton. Syystäkin. Ensinnäkin hän oli voittanut itsensä todennäköisesti kovimmalla suorituksellaan koskaan. Mutta vielä tärkeämpää oli se, että lähipiirilleen hän oli edelleen yhtä arvokas ja rakas kaulassa roikkuvien mitaleiden väristä ja määrästä riippumatta. Miesystävä, NFL-jenkkifutari Jonathan Owens päivitti Instagramiinsa jo kisojen aikana Bilesin kuvan ja sanat: ”Imma ride with you through whatever baby. Your strength and courage is unmatched and you inspire me more and more everyday. You always gone be my champ baby and don’t you ever forget that, i love you so much and i can’t wait till you come home and i get to see that beautiful smile again. You know I’m always here for you baby.”

Urheilija voi urheilla maalleen. Urheilija voi urheilla miellyttääkseen jotakuta muuta tai koska joku käskee. Urheilija voi urheilla viihdyttääkseen. Urheilija voi urheilla logolle rinnassa tai joukkueelle rinnallaan. Urheilija voi urheilla saadakseen itselleen toimeentulon. Urheilija voi urheilla, koska ei osaa lopettaakaan tai tiedä mitä muuta tekisi. Urheilija voi urheilla koska hän on lahjakas jossakin lajissa ja hänen oletetaan siksi tekevän niin. Urheilija voi urheilla voittaakseen joko itsensä tai vastustajansa. Urheilija voi urheilla ihan vain itselleen.

Ihmiset ovat erilaisia, eikä ole vain yhtä tapaa tai yhtä syytä urheilla. En minä ole mikään sanomaan mikä on oikea tai väärä syy, vaikka syitä on varmasti parempia ja huonompia. Mutta sitä toivon, että mahdollisimman monen urheilijan ympärillä on ihmisiä, jotka ajattelevat hänestä kuin Jonathan Owens Simone Bilesistä.

”Seiskan todistus ei tarkoita seiskan lasta,” sanotaan koulumaailmassa usein. Asia onkin juuri näin. Todistuksen keskiarvo ei tee kenestäkään parempaa tai huonompaa ihmistä.

Eikä niin tee sinun urheilutuloksesikaan.

”Ei niin turhaa paikkaa etteikö

Kerran käydä vois

Kun joskus parempi kääntyy kannoillaan

Ja lähtee heti pois

Jonkun tahtoo unohtaa

Toinen sydämeen jää

Tarjoo lämpöö matkalleni

Lopun elämää

Miljoonan kilsan tennarit

Muistot kulkee kanssani

Jotka ilon antaa jotka lohduttaa

Miljoonan kilsan tennarit

Tuhannet riemut surutkin

Pelaan tämän pelin loppuun tie mua odottaa

Kun yksi taakse jäi

Niin mikä etten jatka

Kun mulle itse määränpää

On koko matka

Jää toki paikallesi

Mä meen eteenpäin

Kun jälleen ihmismeren takaa

Tutun kajastuksen näin”

 

(Klamydia: Miljoonan kilsan tennarit, san. Vesku Jokinen)

20.10.2021HBA on pelaajakehitykselle lisäarvo - ei synonyymi. Onhan?
05.10.2021Avoin kirje tamperelaisille kokoomuslaisille
18.08.2021Sinun urheilusuorituksesi ei ole sinä
28.06.2021Ei sori siitä
05.06.2021Miks just sää voisit äänestää mua
22.05.2021Linjauksia Tampereella puhuttaviin kysymyksiin
22.05.2021Kuntavaaliteemani 2021
22.05.2021Kuntavaaliehdokas Ilpo Rantanen 330
26.04.2021Mitä hallituskriisistä voidaan oppia?
04.04.2021Matkakertomus pyynnöstä ja niistä huolimatta - klinikalla Vegasissa 2005

Siirry arkistoon »