Se on koronaa - vuosikatsaus 2020

”Aivan kuin kaikki muutkin” on Apulannan vuonna 1998 julkaisema albumi, jossa biiseille ei oltu vaivauduttu keksimään edes nimiä. ”Lähinnä kappaleet eroavat aiemmista siten, että niillä on uudet nimet,” kommentoi puolestaan Zero Nine -yhtyeen kitaristi Timo Käsmä joskus Juho Juntusen haastattelussa yhtyeen uutta levyä.

Määritelmät eivät toden totta sovi tähän vuoteen. Ainakaan se ei ollut kuten ne kaikki muutkin, eikä ainakaan sama vanha vuosi uudella numerolla.

Maailmanlaajuinen koronapandemia tuli ja pyyhkäisi elämämme uusiksi heti alkuvuodesta. Kuinka pysyvästi, sitä emme vielä tiedä. Kuten tiedetään, perusopetus siirtyi Tampereellakin etäopetukseen alakoulujen osalta puolentoista vuorokauden varoitusajalla. Järjestelyä kesti kaksi kuukautta. Olin ehtinyt toimia ensimmäisessä rehtoripestissäni Pispalan koulussa nelisen kuukautta ennen tätä. Nyt piti samaan aikaan johtaa koulua poikkeusoloissa ja siinä ohessa suunnitella tulevaa lukuvuotta, joka tultaisiin koronasta riippumatta viemään läpi poikkeusjärjestelyin – koulurakennuksen perusparannuksen vuoksi kolmeen eri koulutaloon hajautettuna.

Keväästä jäi silti hyvä ja levollinen mieli. Saimme organisoitua toiminnan sen verran hyvin, että kaikki toimi sekä etäopetuksessa että viimeisten kahden viikon lähiopetuksessa kuin se kuuluisa junan vessa. Kelit suosivat, kaupunki kustansi rehtoreille yhteistyössä Varalan urheiluopiston kanssa toteutettua valmennusta, saatoin ulkoilla ja pitää itsestäni huolta paremmin kuin aikoihin.

Syksy on ollut huomattavan erilainen. Paljon raskaampi. Tätä käsittelinkin jo FB-päivityksessäni lukukauden päättyessä. Olemme lähiopetuksessa, mutta usein hyvin etäällä toisistamme. Ilmiö vaikuttaa olevan sama kautta maan useissa muissakin kouluissa. Toivottavasti kevät tuo lisää valoa ja positiivista energiaa koulujen arkeen ja koulut, mukaan lukien omamme löytävät toimivia käytäntöjä yhteisöllisyyden luomiseen, vaikka fyysisiä kokoontumisia jouduttaisiinkin edelleen rajoittamaan.

Korona päätti myös oman, 36 vuotta jatkuneen ”urani” koripallovalmentajana kesken. Viimeinen kausi ei ollut häävi. Jos joukkueen rakentamista vertaa klassisesti palapelin kokoamiseen, meillä oli koko kauden enemmän tai vähemmän laudan täydeltä palasia, joista ei välttämättä olisi syntynyt minkäänlaista yhtenäistä kokonaisuutta, vaikka kausi olisi jatkunut kuinka pitkään. Ilmiö on tuttu, kun parilla edellisellä kaudella ei ole saavutettu haluttua tulosta, sitä lähdetään hakemaan aiempaa suuremmalla riskillä. Se taas voi realisoitua suuntaan tai toiseen. Viime kaudella toiseen.

Silti kaikki päättyi kesken ja tyhjä olo jäi. Hallille on onneksi kyselty tälläkin kaudella pelejä katsomaan. Joskin Nokian hallille, mutta arvostan sitäkin, koska kuten olen joskus täällä aiemminkin kertonut, ylpeydellä seuraa 1,5 vuotta muutama vuosi sitten edustin. Ja on hienoa huomata, että seuratoimija voi olla arvostettu, vaikka ei viimeisimmällä kaudella olisikaan tehnyt toivottua tulosta.

Muuten tässä paljon miettinyt millaisia valintoja on tullut tehtyä ja olisiko kuluneet 36 vuotta pitänyt käyttää toisin. Paljon sain koripallolta ja se on monilta osin vaikuttanut siihen, millainen ihminen minusta on tullut, mutta jotenkin tuntuu, etten lopulta pystynyt enää aikoihin kovin paljoa antamaan sille takaisin ja siksi sain lopulta mitä ansaitsin, eli en mitään.

Toiseksi viimeisen kauden syksystä jäi hyvä mieli, pelasimme Pyrinnön kanssa silloin hyvää palloa ja olin itsekin mukana tuota onnistunutta kokonaisuutta luomassa, mutta siihen se sitten jäi enkä ole varma, kuinka moni tuota syksyä edes muistaa.

Se harmittaa, että viimeisten vuosien aikana tuli opiskeltua lajia aika paljon. Tosi paljon sellaisia asioita, joita olisi halunnut käytännössä kokeilla, tulee vietyä mukana eläkkeelle. Parista luentokeikasta oli alkusyksystä puhetta, mutta korona esti lopulta nekin. YLE:n asiantuntijahommiin sentään tuli tehtyä yhden ottelun mittainen paluu ja niistä hommista tykkään kyllä paljon.

Uutta uraa puhujarintamalla ei kuitenkaan ole suunnitteilla. Laitoin kyllä cv:tä ja viestiä Puhujatorille, mutta eivät edes vastanneet.

Seuraan useampiakin eri lajeja nyt ihan rehellisesti myös fanin ominaisuudessa. Antoisaa sekin. Omaa toimintaa tullut jonkin verran reflektoitua ja tunnistettua fiiliksiä, joita omien joukkueideni faneilla on vuosien varrella täytynyt olla. Itse olen sitä mieltä, että seurajohtaja tai valmentaja ei voi olla joukkueen fani – hän on joko esimies tai työntekijä. Pyrinnön hallituksen jäsenenä en myöskään koe voivani fanittaa seuraa, se ei ole hallituksen tehtävä vaikka seura olisi kuinka rakas ja tärkeä. Mutta erityisesti Ilveksen fanitukseen on voinut nyt keskittyä täysipainoisesti.

Lisääntynyttä vapaa-aikaa on aika paljon tullut käytettyä iskähommiin. Pikkujätkä aloitti elokuun lopussa päiväkodissa ja kaikki on mennyt niin hyvin kuin vain mennä voi. Kunnioitus varhaiskasvatuksen ammattilaisia kohtaan on noussut entisestään. En valitettavasti voi tässä huudella missä päiväkodissa pikkutyyppi on, mutta tuntomerkkinä voin sanoa että on varmasti maailman paras. Sijoitus voi olla jaettu, varmasti muitakin hyviä päiväkoteja on, mutta ei tuota parempaa. Olemme onnekkaita.

Kaikkiaan olemme pikkuäijän kanssa kyllä muutenkin lähentyneet tänä vuonna, jätkä kasvaa ja toki sekin vaikuttaa, että olen enemmän kotona. Onhan tuota kasvua ja kehitystä ilo seurata.

Tällä kertaa en lukenut aiempien vuosien vuosikatsauksiani, mutta muistan että aina niissä ennenkin on jonkin verran maailmantuskaa ollut. Huomaan, että ei se tänäkään vuonna ole ainakaan vähentynyt, osin siksi että huolettaa millaisen maailman miniäijä omalta sukupolveltani perii.

Kuvittelin keväällä, että jos pandemiassa jotain hyvää on, se luultavasti näyttää meille konkreettisesti sen mikä on tieteen, tutkimuksen ja faktojen merkitys. Virusta ei kiinnosta mitä joku kirjoittaa siitä nettiin tai millä nimellä sitä kutsutaan Twitterissä. Virus ei katoa sillä, että kiistetään sen olemassaolo tai hehkutetaan onnistumisia sen torjunnassa samaan aikaan kun satoja tuhansia ihmisiä kuolee.

Väärässäpä olin. Disinformaatio ja populismi eivät kadonneet, puheet ja teot muuttuivat vaan entistä sekopäisemmiksi. Täysin kahjoja salaliittoteorioita yhdistettiin toisiinsa. Kaikin tavoin kaikkien kristinuskon oppien vastaisesti toimiva Jeffrey Epsteinin kaveri Donald Trump on yhtäkkiä Jumalan valittu, joka johtaa maailmanlaajuista taistelua pedofiilejä vastaan. Vaalit yli 7 miljoonalla äänellä ja useilla kymmenillä valitsijamiehillä hävinnyt Trump onkin itse asiassa ottanut niissä maanvyörymävoiton, vain koska väittää niin. Sekasorto jatkuu ja tulee vaikuttamaan Yhdysvaltojen kautta koko maailmaan vielä pitkään.

Tähän kaikkeen yhdistyi kenties vielä mottipäisempi kampanjointi hengitysmaskeja ja koronarokotteita vastaan. Meillä on oikeasti eri ammattikunnissa ihmisiä, jotka hankkivat jopa toimeentulonsa suoltamalla tällaista tuubaa.

Olen aina halunnut pitää kuplani seinät ohuina, ymmärtää ihmisiä jotka ajattelevat kanssani eri tavoin ja jopa hieman vierastaa sanaa ”suvaitsevaisuus,” koska en minä ole se jolla on oikeus päättää kuka täällä saa elää ja olla. Mutta tässä kohtaa tuli raja vastaan. En yksinkertaisesti halua antaa minkäänlaista kaikupohjaa aivan totaaliselle schaiballe, jonka hinta maksetaan ihmishengissä. Tiedän historianopettajana millainen vaikutus rokotteilla on ihmiskunnalle ollut ja voin kertoa, että ihan tarpeeksi läheltä omastakin sukuhistoriasta löytyy tarinoita millaista oli aika ennen niitä. Kaikenlainen kommunikaatio, myös sosiaalisessa mediassa on saman tien poikki kun ”do your own research” -puppua alkaa tulla vastaan. Googlatkaa vaikka mitä on tiede, ja miten sitä tehdään. Sitä ei tehdä YouTube-videoita katsomalla tai jonkun puoskarin nettisivuja lukemalla.

Itse tulin tänä vuonna valituksi uudelleen Pyynikin Kokoomuksen puheenjohtajaksi, kunnallisvaaliehdokkaaksi ja ensi kertaa myös puoluevaltuuston varajäseneksi. Puoluekokous ei ollut aivan samanlainen kokemus kuin kaksi vuotta sitten Turussa, mutta yksi vuoden kohokohtia silti. Ensi vuonna on vaalivuosi ja olen siis kolmatta kertaa ehdolla Tampereen kaupunginvaltuustoon. Olen ollut aktiivisesti mukana kirjoittamassa puolueemme vaaliohjelmaa ja parhaani itsekin ehdokkaana teen, mutta hieman ristiriitaisin tuntein vaalikevääseen lähden. En aisti ympärilläni suurta poliittista nostetta, minulla ei ole kampanjatiimiä, ulkopuolista rahoitusta ja kaikki, jotka ovat ilmoittaneet halukkuudestaan tehdä yhteistyötä, ovat toisten puolueiden ehdokkaita. Viimeisintä arvostan toki suuresti, polarisoituvassa maailmassa haluan nimenomaan olla polarisaatiota hillitsevä, yhteistyökykyinen toimija. Tolkun ihminen. Luotan myös siihen, että puolueeni kannatus kääntyy nousuun, kun ennen vaaleja päästään puhumaan asiakysymyksistä.

Mutta valitettavasti en voi luvata kanssani varmaa paikkaa voittajan bandwagoniin. Missään mielessä. Toivottavasti olen väärässä, kahdeksan vuoden jälkeen paikka varsinaisena valtuutettuna toisi merkittäviä uusia mahdollisuuksia vaikuttaa. Ja uskon, että Tampereen kannalta hyvään suuntaan.

Loppuun vielä yksi elämänoppi: Kuten olen ennenkin todennut, käytin elämästäni 36 vuotta koripallon valmentamiseen. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että arkisin on vapaailtoja harvoin jos koskaan ja viikonloputkin ovat useimmiten täynnä ohjelmaa. Nyt olisi aikaa. Aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä olen joskus toivonut voivani tehdä – käydä matseissa, käydä teatterissa, vähän matkustella.

Ei pysty. Korona. Rajat ovat kiinni, eikä tapahtumiin päästetä yleisöä. Istun kotona.

Ei kannata miettiä että ”sitten kun.” Ei niitä hetkiä ehkä koskaan tule.

Kannattaa elää tässä ja nyt.

Joka ainut vuosi on tuonut jotain, jota en ole osannut näitä vuosikertomuksia kirjoittaessa kuvitellakaan. Useimmiten jotain positiivista.

Kun valmentajakollegat, joiden joukkueilla menee huonosti, joskus laittavat viestiä, vastaan aina että ”päivä ja hetki kerrallaan, pienten onnistumisten kautta.”

Yritetään muistaa.

Kiitos ystäville ja kaikille, joiden kanssa vuonna 2020 tehtiin yhteistyötä. Erinomaisen hyvää uutta vuotta kaikille!