Ajatuksia NBA-finaaleista 1987, osa 4/5: Roolitus

Tässä viisiosaisessa juttusarjassa pohdiskelen NBA-finaalien 1987 herättämiä ajatuksia näin 33 vuotta myöhemmin. Miksi nuo pelit tekivät tuolloin aloittelevaan valmentajaan niin suuren vaikutuksen ja mitkä opit ovat seuranneet näihin päiviin saakka – joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Menestyvän organisaation rakentamisessa uskon vahvasti diversiteetin voimaan. Viime aikoina olen sanoittanut tämän kysymällä vaikkapa luennolla kuulijoilta, ovatko he koskaan nähneet hyvää urheilujoukkuetta, joka koostuu keskenään täysin samanlaisista pelaajista. Vielä en ole kuullut kenenkään nähneen.

Mitä järkeä kentälle olisi edes laittaa viisi sellaista pelaajaa, jotka tuovat sinne täsmälleen samat asiat? 1+1+1+1+1 olisi siinä tapauksessa 1. Optimitilanteessa sen sijaan kenties enemmänkin kuin 5, jos pelaajat saavat toisistaan irti sellaisiakin puolia, joita joku toinen kenties ei saisi tai pelaaja itsekään tunnistaisi.

Dominoivimmastakaan 1 vs 1 -pelaajasta ei ole kauheasti hyötyä, ei kasvot eikä selkä koriin päin, jos joukkueen muut pelaajat ovat niin huonoja heittäjiä että näistä voi surutta auttaa. Vastaavasti parhaasta heittäjästäkään ei saada kummoisia tehoja irti, jos pelaajat ovat keskenään esimerkiksi niin tasamittaisia että kaikki screenit voi huoletta vaihtaa, tai joukkueessa ei ole ketään sellaista pelaajaa, joka voittaa omaansa 1 vs 1 niin, että puolustus joutuu apu- ja rotaatiotilanteisiin. Jokainen puolustaja voi surutta pysyä omissaan kiinni, eikä heittäjä ole koskaan vapaa.

Olen monesti yrittänyt kyseenalaistaa koripallon perinteistä tapaa rakentaa viisikko: point guard, shooting guard, small forward, power forward, center. Miksi sen pitää ai-na olla niin? 36 vuoteen en ole kuitenkaan keksinyt parempaakaan, enkä ole nähnyt kenenkään muunkaan keksineen. Tuollainen kombinaatio yksinkertaisesti parhaiten täydentää toisiaan, koska pelaajien vahvuudet tulevat silloin parhaiten hyödynnetyiksi. Aina silloin tällöin joku yrittää keksiä koripalloa uudestaan, mutta tulokset jäävät yleensä laihoiksi tai lyhytkestoisiksi.

Vuoden 1987 NBA-finaaleissa, joita tämä kirjoitussarja käsittelee, molempien joukkueiden aloitusviisikot noudattavat perinteistä kaavaa. Lakers aloittaa PG Magic Johnson, SG Byron Scott, SF James Worthy, PF AC Green ja C Kareem Abdul-Jabbar. Näistä voidaan mitä tahansa muuta joukkuetta rakentaessa oikeastaan suosiolla unohtaa Johnson ja Abdul-Jabbar, jotka ovat poikkeusyksilöitä. Toinen on 206 cm pelinrakentaja, jolla tuntuu olevan silmät selässäänkin ja toinen NBA:n kaikkien aikojen paras korintekijä, jonka leipäliike, sky hook-heitto, oli aikoinaan taalaliigassakin pysäyttämätön ase. Mutta heittäjä Scott, superatleetti Worthy ja työhevonen Green olivat profiililtaan sellaisia pelaajia, jotka ovat jo tuolloin tehneet vaikutuksen ja vaikuttaneet siihen, millaisia viisikoita itse yritin rakentaa.

Boston aloittaa PG Dennis Johnson, SG Danny Ainge, SF Larry Bird, PF Kevin McHale ja C Robert Parish. Näistä voidaan mielestäni unohtaa Bird ja McHale. On ollut ja tulee aina olemaan vain yksi Larry Bird, eikä McHalen antropometrialla varustettua pelaajaakaan kannata ihan joka joukkueeseen edes etsiskellä. DJ on ehkä aina ollut omissa rankingeissani hieman aliarvostettu pelaaja, mutta näin vuosien jälkeen hänkin näyttää erilaiselta: solidi epäitsekäs pointti ja lisäksi viisikon paras puolustaja. Jos katsoo millaisia pelaajia muilta pelipaikoilta löytyy, pointti ei voisi mikään ball hog ollakaan. Olen viimeiset hieman yli 10 vuotta kutsunut hänen tyylisiään takamiehiä 0-0 pointeiksi, mikä tulee ystäväni Mikko Larkaksen kuvauksesta tietyn tyyppisistä pelaajista: ”Jos olisi yksin salissa, peli päättyis 0-0.” Sekin on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin hasardipointti, jonka panos joukkueelle voi illasta riippuen olla kaikkea +20 ja -20 välillä. Ainakin jos tarkoitus on voittaa mestaruuksia.

Näissä finaaleissa molempien joukkueiden aloitusviisikot hipovat siis likimain täydellisyyttä, ainakin tuon ajan korikseen. Kokonaisuus on usein enemmän kuin osien summa. Toisinkin voisi olla. Silloin tällöin näkee pelaajia, jotka syövät toisiaan. Ovat liian samantyyppisiä, tarvitsevat vaikkapa molemmat paljon palloa tai kun toinen on kentällä, toinen ei voi olla. Rakennettaessa joukkuetta rajallisilla resursseilla, kuten usein tapahtuu, moinen on resurssien tuhlaamista ja luultavasti pois jostakin muusta ruudusta, jossa niitä kipeästi tarvittaisiin.

Verrattaessa nykykorista vuoden 1987 NBA-finaaleihin, monella pelipaikalla on sittemmin muuttunut se, mitä pelaajalta kentällä odotetaan. Dirk Nowitzki vasta pompottelee palloa ja aloittelee uraansa jossain päin Saksaa, eikä hänen tyyppisistään stretch-nelosista ole oikeastaan vielä tietoakaan. Nykykoriksessa nelonen on muutenkin aivan todella tärkeä pelaaja, hänen heittovoimansa joko levittää puolustusta tai ei levitä, hänen fyysisyytensä joko raivaa kentälle tilaa muille pelaajille tai ei raivaa ja ennen kaikkea neloselle tulee monessa nykypäivän hyökkäyspelissä paljon pallollisen valintoja, jotka joko vievät peliä eteenpäin tai eivät vie. Kun kirjoitussarjan aiemmissa osissa mainittu Chicago Bulls siirtyi kolmiohyökkäykseen, Michael Jordan kysyi valmentajilta mitä sitten tehdään "when the ball goes to certain people" Certain people oli tässä tapauksessa Horace Grant, jonka kykyyn tehdä valintoja Jordan ei isosti luottanut. Asia onneksi korjaantui viimeistään Bullsin toisen dynastian aikaan, jolloin nelospaikalla pelasi Dennis Rodman, joka levypalloennätystensä ja kaiken kentän ulkopuolisen koheltamisensa lisäksi oli aivan loistava ja lajissaan aliarvostettu syöttäjä.

Vitosten kanssa ei juurikaan pelata pick & rollia. Lakersilla löytyy penkiltä kakkospaikalle lockdown defender, Michael Cooper, mutta Bostonin rosterissa ei sellaista ole, eikä oikeastaan tarvitsekaan, koska packline defense perustuu niin voimakkaasti oman korin suojeluun ja jos kaarella ajetaan puolustajasta ohi, isokokoisesta eturivistä joku on kyllä valmiina kolaamaan vastustajan Boston Gardenin ruutuparketin pintaan.

33 vuotta myöhemmin tajusin, miten ison vaikutuksen minuun on tuolloin tehnyt pelaajana James Worthy. Jos miettii joukkueita, joiden kokoonpanoon sain vuosien varrella eniten vaikuttaa, olen oikeastaan aina etsinyt kolmospaikalle James Worthyä tai tämän naispuolista vastinetta. Pelaaja, joka ensimmäisenä irtautuu laitakaistalle joukkueen saadessa pallon. Uhka kohti koria. Game sekä kasvot että selkä korille. Pallottomana vaarallinen slasher kun puolustaja keskittyy liikaa palloon tai johonkin avainkorintekijään. Voi ottaa välillä vähän vapauksiakin, kunhan hyötysuhde on joukkueelle positiivinen.

Toinen pelaajatyyppi, jota rakastin, on haalariosasto AC Green – Kurt Rambis. Jopa siinä määrin, että joskus on tullut nelospaikalle etsittyä liiankin kanssa atleettista levypalloeläintä heitto- tai ylipäätään korintekotaitoihin liiemmältä huomiota kiinnittämättä. Sellainenkin voi toimia, riippuen viisikon muiden pelaajien ja erityisesti vitosen ominaisuuksista, mutta jonkinlainen uskottava kaukoheitto tai ylipäätään korintekouhka kauempaankin korista tarvitaan kuitenkin neloseltakin. Toki vaikkapa Korisliigassa Jyri Lehtonen vei viime vuonna finaaleihin sisäpelaajakaksikon Gipson – Asbury ja Ville Tuominen olisi tänä vuonna ollut aika lähellä mestaruutta kaksikolla Wood – McNeace, mutta toisaalta molemmilla oli backupina 4/5 paikoilla erinomainen kolmen pisteen heittäjä: Kouvoilla Ville Kaunisto ja Salolla paluuta kentälle tehnyt Juho Nenonen.

Nykykorista ei enää viidellä pelaajalla pelata. Silloin kun nämä hommat aloitin, näin usein tehtiin ja penkiltä kävi pelaajia kentällä lähinnä silloin kun joku viisikosta oli totaalisen puhki tai virhevaikeuksissa. Olin pitkään sitä mieltä, että unelmarotaatiossa kaksi takurin paikkaa hoituu kolmella pelaajalla, kolmosella on oma vaihtarinsa ja nelos-vitospaikka pyörii samoin kolmella pelaajalla. Kymmenikön kaksi muuta pelaajaa ovat roolipelaajia, jotka pystyvät kentälle tullessaan muuttamaan pelin luonnetta jollakin tavalla – esimerkiksi kolmostykki, joka pystyy tarvittaessa tekemään minuuttiin 9 pistettä ja iso bängeri, joka pystyy tulemaan kentälle rymistelemään vaikkapa kymmeneksi minuutiksi ottelussa jos joudumme vaikeuksiin fyysisessä pelissä. Turnauksiin sitten kolmospointti ja lockdown defender. Mutta tuostakaan en enää ole ihan varma, kovalla intensiteetillä ja koko kentällä pelatessa kuitenkin mieluummin 9 kuin 8 pelaajan rotaatio.

Takapelaajien pitää kyetä täydentämään toisiaan. Kakkospaikalla olisi hyvä olla pelaaja, joka voi tarvittaessa pelata kolmostakin, jos pelin luonne sitä vaatii. Kolmospaikalla olisi hyvä olla pelaaja, joka pystyy tarvittaessa pelaamaan nelosena, jos viisikkoa tarvitsee syystä tai toisesta pienentää. Mieleenpainuvimmat muistot tästä vievät Tapiolan Urheiluhalliin ja naisten 4. finaaliin 2009, jolloin pystyimme ratkaisuhetkillä murtamaan vastustajan paikkapuolustuksen siirtämällä kakkospaikalta Henna Salomaan kolmoseksi, kolmospaikalta Whitney Allenin neloseksi ja nelospaikalta Ashley Haynesin vitoseksi. Lopputuloksena oli silloin mestaruus.

Yleensä joukkuetta rakennettaessa jotkut palapelin palaset ovat jo valmiiksi paikoillaan. Se vaikuttaa paljon siihen, millaisia muiden palojen tulee olla, niin että nämä voivat co-exist, onnistua yhdessä ja saada toisistaan parhaan irti. Toki myös pelitapaa tulee viilata sen mukaan, millaisia pelaajia joukkueessa on, mutta väärin kasattu palapeli tekee siitäkin mahdotonta. Jos yksi pelitapa sopii yhdelle pelaajalle, muttei toiselle lainkaan, rajallisia resursseja ei ole ainakaan optimoitu. Jos jossakin nimeltämainitsemattomassa tamperelaisessa koripallojoukkueessa on vaikkapa toisena takamiehenä maajoukkueessakin vieraillut seuraikoni, jonka tiedät pelaavan juuri sillä tavalla kuin tämä pelaa, totta ihmeessä vierelle tulevan jenkkitakurin valintaan pitää vaikuttaa yhteensopivuus tässä palapelissä. 

NBA-kulttuurissa ja ylipäätään pohjoisamerikkalaisessa kulttuurissa sanalla ”starter” on valtavan iso painoarvo. Viisikosta tipahtava pelaaja on ”benched” mikä on hänelle arvonalennus. Agenttien listoilla muistetaan aina mainita, jos pelaaja on edellisellä kaudella ollut ”starting five.”

Olin aina enemmän sitä mieltä, että sillä ei ole kauheasti väliä kuka ottelun aloittaa. Sillä on paljon enemmän väliä, kuka sen lopettaa. Taaksepäin katsellen, parhaat tulokset on kuitenkin tullut saavutettua joukkueissa, joissa roolitus on tältä osin ollut suhteellisen solidi. Pelaajat tietävät missä vaiheessa ovat ensimmäisen kerran menossa kentälle ja kenen kanssa. Tällöin kentällä on ainakin useimmiten myös sellainen viisikko, joka on joskus ennenkin pelannut yhdessä. Samalla logiikalla myös treeneissä joidenkin karsastama jako viisikko vs penkki on perusteltu. Toki pelitilanteessa pitää reagoida kuumiin pelaajiin, väsymykseen, virhevaikeuksiin, siihen mistä saamme etua ja siihen, mikä meitä satuttaa, mutta silloinkin on hyvä olla ennalta varautunut siihen, miten se tehdään.

Kentälle menevältä pelaajalta kuultava lause ”kenet mä otan?” särähtää aina korvaan. Jotain on kommunikaatiossa mennyt pieleen joko siinä tilanteessa tai paljon aiemmin. ”No, ota nyt vaikka toi sun pelipaikan pelaaja, joka sai just neljännen virheensä.” Ainakin vaikea kuvitella, että kentälle menevä pelaaja kovin hyvin tietäisi roolinsa kentällä, jos joutuu moista kysymään. Toki valitettavan usein on tarvinnut.

Eikä tuokaan kysymys aina niin kovin epämiellyttävä ole. Kaudesta 1986-87 kertovassa kirjassaan Show Time Lakersin tuolloinen päävalmentaja Pat Riley muistelee, miten kuudennessa finaalissa Lakersin juostessa Bostonilta karkuun ja samalla mestaruuteen ottelun toisella puoliajalla Kareem Abdul-Jabbar, yli nelikymppinen sentteri, joka ei yleensä enää pelannut otteluissa enää sekuntiakaan niiden ratkettua, koputti sivurajalla Rileyta olalle ja kysyi oma-aloitteisesti: ”Who do I take?” Veteraanikin halusi vielä kerran meininkeihin mukaan. Mahtanut tuntua hienolta.

Tunnepuolesta ja urheilun syvimmästä olemuksesta lisää tämän kirjoitussarjan viidennessä ja viimeisessä osassa.

Kiitos kaikille jo tähän asti, palautetta ja toiveita saa edelleen lähettää.