Huumeongelma tunnistetaan, tunnistetaanko ratkaisut?

Joskus asiat saavat yhteiskunnallisessa keskustelussa kokoaan suuremman painoarvon. Juuri tänään erityisen voimakkaasti tapetille nousseessa julkisessa keskustelussa huumehoidon tilasta Tampereella ei kuitenkaan ole tällaisesta kyse. Asia on tärkeä, ongelma kasvava ja pikaiset toimenpiteet tärkeitä. Näen huumeiden aiheuttamien ongelmien merkittävän vähentämisen yhtenä kasvavan kaupunkimme suurimmista haasteista ja tiedän, että niin näkee moni muukin päättäjä yli puoluerajojen. Välittämisestä asia ei ole kiinni. Itse välitän tästä myös kasvatusalan ammattilaisena, kuntalaisena ja isänä, mutta erityisesti positioni kuntapoliitikkona ja sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsenenä, suorastaan velvoittaa olemaan mukana ratkaisuja etsimässä.

Ongelman osoittaminen on nimittäin aina helppoa. Ratkaisujen esittäminen huomattavasti vaikeampaa. ”Lisää resursseja” on usein kuultu argumentti, mutta ei sekään aina kovin hedelmällinen. Kahdesta syystä:

1)     Resurssit ovat aina rajalliset, ja niiden lisääminen jonnekin on yleensä pois jostakin muualta, missä rahaa ja henkilötyövuosia niin ikään tarvittaisiin. Tai sitten ne ovat pois tulevilta sukupolvilta, joiden säästöpossuilla on viime vuosina vierailtu jo ihan tarpeeksi.

2)     Resurssien pumppaaminen jonnekin, missä niiden vaikuttavuus ei ole kovin hyvä, on rahan hukkaan heittämistä. Lisäksi, tulosten jäädessä vähäisiksi resursseja vaaditaan aina vain lisää ja lisää.

On mahdollista, että lisää resurssejakin tarvitaan. On niitä jo lisättykin. Mutta erityisesti peräänkuulutan keskustelua siitä, minne ja miksi niitä tarvitaan? Missä lisäresurssin vaikutus on kaikkein tehokkain? Miten nykyiset resurssit olisi järkevintä suunnata? Tästä toivon saavani edelleen lisää tietoa ja perusteltuja näkemyksiä päätöksenteon tueksi.

Puhuttaessa huumeongelmasta ylipäätään, koen asiassa olevan kolme tasoa:

1)     Lainsäädännön taso. Tähän Tampereen kaupunki ei juuri pysty vaikuttamaan. Lait säädetään Arkadianmäellä, meidän tehtävämme on niitä toteuttaa - samoin esimerkiksi poliisin. Lainsäädäntöön vaikuttavassa julkisessa keskustelussa voimme kuitenkin olla mukana ja toivon erityisesti nojautumista tutkittuun tietoon ja ylipäätään avointa, ratkaisukeskeistä ilmapiiriä tietoisen väärinymmärtämisen sijaan. Dekriminalisointi ei tarkoita samaa kuin huumeiden laillistaminen, kokemukset siitä eri maista ovat hyviä, kokemukset päinvastaisesta toiminnasta (rangaistusten tuntuva koventaminen) yleensä huonoja, eikä nykyinen lainsäädäntö selvästikään tunnu sekään asiaansa täysin ajavan. Muutoksille tulisi siksi olla avoin.

2)     Akuutit toimenpiteet kuntatasolla. Näissä perusongelma on mielestäni tällä hetkellä se, että konsensus vaadittavista toimenpiteistä ei ole kovin laaja. Toimenpiteiden tarve tunnustetaan ja tunnistetaan, mutta emme saavuta yksimielisyyttä siitä, mitä niiden tulisi olla. Keskustelu polarisoituu jo lähtökohtaisesti usein korvaushoidon ja lääkkeettömän hoidon välille, molemmissa on puolensa ja molemmilla kannattajansa. Tehdyt toimenpiteet painottuvat vahvasti korvaushoidon suuntaan, mutta saavutetaanko sillä pitkällä aikavälillä haluttuja tuloksia?

Pääsevätkö paranemismotivoituneet, hoitoon pääsyä haluavat potilaat edes hoitoon? Elleivät, miksi? Jos ja kun halutaan satsata varhaiseen tukeen ja ennaltaehkäisevään työhön, mitä se tehokkaimmillaan on? Huumeista irti pyrkivä kuntoutuja tarvitsee elämäänsä uusia, positiivisia, henkistä ja fyysistä terveyttä edistäviä asioita. Miten voisimme tehokkaimmin tarjota hänelle niitä?

Järjestyksen ylläpito kaupungissa ja kuntalaisten turvallisuuden takaaminen on toki sekin tärkeä kysymys. Poliisi tekee tässä asiassa varmasti parhaansa. Huumeiden saatavuus ei tietenkään saa olla liian helppoa, mutta se että myynti joudutaan vain siirtämään paikasta A paikkaan B, ei vielä huumeongelmaa poista. Kannatan muutoksia lainsäädäntöön myös siksi, että poliisin voimavaroja pystyttäisiin suuntaamaan yhä enemmän myyntiorganisaatioihin kohdistuvan suuntaan. Kestävän ratkaisun löytämisen kannalta näen kuitenkin vielä olennaisempana sen, että huumeiden kysyntä Tampereella merkittävästi vähenee. Muut asiat ovat seurausilmiöitä.

3)     Ongelman juurisyihin pureutuminen. Huumausaineiden käyttö on Tampereella kasvussa, kyllä. Mielenterveysongelmat jopa lapsilla ja nuorilla ovat Tampereella niin ikään lisääntyneet, kyllä. Lastensuojeluun ja esimerkiksi huostaanottoihin vaaditaan jatkuvasti yhä suurempia panostuksia. Perustellusti, kyllä. Näen kuitenkin aika vähän keskustelua siitä, miksi näin tapahtuu. Miksi mieli järkkyy yhä useammin ja yhä nuoremmilla? Miksi huumeiden kysyntä lisääntyy? Akuutin tilanteen hoito vaatii toki resursseja, mutta edessämme on pohjaton kaivo ja eksponentiaalisesti kasvava ongelma, ellemme pääse kiinni sen juurisyihin. Potilas ei parane, jos hoidamme jatkuvasti oiretta, emmekä sairautta. Varsinkaan jos emme hoida sitäkään edes kovin asiakaslähtöisesti. Ja yhden asian tiedän varmuudella: Lasten ja nuorten psykiatria pitää saada vetämään Tampereella paremmin. Tavalla tai toisella. Piste.

Ongelma on olemassa. Poliittisena päättäjänä minua kiinnostaa, miten se ratkaistaan. Olen siksi avoin keskustelulle ja yhteydenotoille tässä asiassa.

Toivon, että tässä asiassa ei puoluepolitikoida tai tyrmätä järkeviä ajatuksia sen perusteella, kuka ne on esittänyt. Päätöstemme seuraukset tulevat joka tapauksessa koskettamaan tavalla tai toisella meitä kaikkia. Omaan näistä asioista joitakin mielipiteitä, mutta vaikka kuinka yritän eri suunnilta tietoa kerätäkin, ne ovat kuitenkin viime kädessä mielipiteitä. Siksi kuuntelen mielelläni niitä, joilla on asiasta enemmän kokemusta ja tietoa. Saa nykäistä sopivassa paikassa hihasta, laittaa viestiä tai olla muuten yhteydessä.

Lopuksi: Olkoot tulevat sukupolvet edeltäjiään viisaampia tässäkin asiassa. Huumeet ovat perseestä. Kuten tiedetään, usein myös ihan kirjaimellisesti.