Carmen nähdään Tampere-talossa light-versiona

15.02.2020

Heti tekstin alkuun lienee syytä tehdä selväksi, ettei tekstin kirjoittaja kuvittele olevansa mikään oopperan asiantuntija. Siihen ei riittäisi kokemus, lajituntemus eikä musikaalisuuskaan. Mutta toisaalta juuri siksi lienen Tampereen Oopperan 30-vuotisjuhlaesityksen, Carmenin, otollisinta kohdeyleisöä. En ensikertalainen, joita kuulemma yleisössä oli myös runsaasti, mutta katsoja, jollaisia ohjaaja Marco Bjurströmin esipuheen mukaan on tarkoitus matalalla kynnyksellä paikalle houkutella. Kertoa tarina niin, että seuraaminen on helppoa, eikä katsomoon nukahda. Ei, vaikka volyymitaso hiljainen onkin ja korviaan pitää esityksen aluksi höristellä jopa Tampere-talon kahdeksannella rivillä. (Joka siis on lähes samalla tasolla kuin seitsemäs, ja näkyvyyskin usein pitkälti kiinni siitä, minkä mittaista katsojaa eteen sattuu.)

Näin tapahtuukin. Esitys pitää otteessaan koko lähes kolmituntisen kestonsa ajan, eivätkä silmäluomet työviikon päätteeksikään missään vaiheessa ala painaa. Nähdään muutama erityisen upea näyttämökuva ja kuullaan useita taiturimaisia laulusuorituksia. Tampereen Oopperassa aiemminkin vieraillut Marjukka Tepponen on Micaëlan roolissa häikäisevä, eikä Tommi Hakalan astellessa lavalle Escamillona kajauttamaan Toreador-aariaa jää kyllä minkäänlaista epäselvää kuka on tämän illan sankari. Tampere Filharmonia ei nykyiskussaan taida pettää ketään koskaan ja ylipäätään tamperelaiskatsoja saa jälleen kerran kiittää niitä rohkeita päättäjiä, jotka laman keskelle 30 vuotta sitten Tampere-talon rakennuttivat ja samoin niitä, jotka Pauliina Ahokkaan muutama vuosi sitten talon johtoon rekrytoivat. Oopperan kuoro on jälleen fantastinen ja molemmissa näytöksissä kertaalleen lavalla piipahtava lapsikuorokin valloittaa katsojien sydämet sekä laulun että esiintymisen saralla.

Bjurströmin ohjauksessa on myös ansionsa. Pidin erityisesti dramatiikan vaihteluista, katsojan silmille tai tämän aisteille ylipäätään ei tykitetä koko kolmituntista maksimaalista annosta oopperataidetta maksimaalisimmillaan, vaan osa kohtauksista on hyvinkin pieniä ja pelkistettyjä, jopa tylsiä. Koin ratkaisun toimivaksi, vaikka esitys varsin hitaasti käynnistyykin ja oopperaa visuaalisimmillaan nähdään vasta näytösten lopussa.

Mutta: En tietenkään voi puhua kuin omasta puolestani, mutta jos menen oopperaan, koen että haluan myös nähdä oopperaa. Siinä on taidemuotona puolensa, jotka erottavat sen esimerkiksi musikaalinäytelmistä. Vuosimallin 2020 Carmen Tampereella on eräänlainen kevytooppera, joka on omassa lajissaan laadukas teos, eikä sen katsominen tai 102 euron lippujen lunastaminen varsinaisesti kadutakaan, mutta ei esitys kyllä oopperan historiaan tule jäämään.

Niina Keitel laulaa pääroolin hyvin, mutta hahmossa ei silti ole sellaista lavasäteilyä, joka saisi katsojan ymmärtämään miksi Don José jättäisi kotinsa, joukko-osastonsa ja kauniin rakastettunsa ja lähtisi tämän perässä Sevillaan salakuljetushommiin. Asiaan vaikuttavat toki vahvasti myös Carmenin suorastaan pliisu puvustus sekä koreografia, josta Carmenin osalta yllättäen puuttuu lähes kokonaan tanssi. Meksikolaisvierailija Arturo Chacón-Cruz hoitaa ruutunsa Don Joséna kunnialla, mutta en näe että hänen ensimmäinen, Bjurströmin ohjaustyön myötä oppimansa, suomenkielinen sanansa ”ihanaa” varsinaisesti kuvaisi ainakaan hänen roolityötään. Esiintyjistä se isolle yleisölle Tampereella tunnetuin, Waltteri Torikka, on tässä esityksessä täysin statistin roolissa.

Ohjaaja Bjurström oli varannut seurueelleen ensi-iltaan parhaat paikat. Niinpä saimme kuunnella takaamme paikoin äänekästäkin kommentointia ja sisäpiirin naureskelua lavatapahtumille. Äänekkäimmät aplodit esitykselle antoi ohjaajan seurue itse. Laittoi paitsi miettimään, kenelle tätä tehdään, antoi myös vaikutelman, että produktio taitaa olla isompi juttu ohjaaja Bjurströmille henkilökohtaisesti kuin oopperataiteelle ylipäätään. Ei ihme – tuntuuhan maallikosta Marco Bjurströmin valinta oopperan 30-vuotisjuhlateoksen ohjaajaksi vähän samalta, kuin että Tampere-talon massiivisen 30-vuotisjuhlakonsertin pääesiintyjäksi valittaisiin Frederik.

Tamperelainen yleisö on asiantuntevaa ja palkitsikin runsaskätisimmin sopraano Tepposen ja baritoni Hakalan. Sen sijaan illan ainoat seisaaltaan annetut aplodit sai ohjaaja Bjurström, mitä en parhaalla tahdollanikaan käsitä. Jos on haluttu tietoisesti tehdä teos, jota eräs kokenut ja asiantunteva ystäväni kuvasi ensi-illan jälkeen sanoilla ”onnistuu siinä, ettei ole yritetty tehdä yhtään mitään ihmeellistä vaan kerrotaan vaan se tyhmä tarina,” esitys on siinä tapauksessa onnistunut. Muuten standing ovation kuuluu kyllä kuoroille, Filharmonialle ja edellä mainituille esiintyjille sekä tavernan ja härkätaisteluareenan luoneelle lavastajalle.

Kyllä, haluan mennä Tampere-taloon katsomaan myös ensi vuoden tuotannon, Lentävän hollantilaisen. Toivon Marika Vapaavuorelle sen ohjaajana parasta mahdollista menestystä. Päärooli on ainakin jo hanskassa, Tommi Hakala on siihen varma valinta.

Ja jos esityksessä on mukana Tampere Filharmonia, se ei voi ikinä olla huono.

23.02.2020Huumeongelma tunnistetaan, tunnistetaanko ratkaisut?
15.02.2020Carmen nähdään Tampere-talossa light-versiona
25.12.2019Vuosikymmenkatsaus 2010-19
20.12.2019Joulujuhlapuhe 19.12.2019
06.12.2019Suomi 102 vuotta
11.08.2019Rammstein (ei herkimmille)
11.08.2019Lähtisitkö kanssani kahville, herra Halme?
21.07.2019Virta vie - ei minnekään (Olavi Virta -musikaali Suomen Kesäteatterissa 21.7.2019)
01.06.2019Halutaan ostaa työminä
31.05.2019Kiitos sijaiset 2018-19

Siirry arkistoon »