Halutaan ostaa työminä

Ei ole tarkoitus draamailla. Ei ole tarkoitus tehdä itsestään tarpeettoman suurta numeroa. En kuvittele, että automaattisesti saan paikan, jota haen - eihän niin ole koskaan aiemminkaan käynyt. Nämä asiat ovat isossa kuvassa sitä paitsi aika pieniä, eivätkä kiinnosta miljardia kiinalaista yhtään. Pohjois-Hervannan koulukin oli toimiva, hyvin johdettu yksikkö ennen kuin sinne jalallani astuin ja sellainen tulee varmasti olemaan myös elokuussa aloittava Ahvenisjärven koulu.

Mutta pakko on silti taas vähän ajatuksiaan tekstin muotoon purkaa. On sitä oltu näillä sivuilla aika auki usein ennenkin, joten ehkä lukijat tietävät mitä luvassa on. Kenties joku voi myös löytää tästä jotakin tuttua ja ehkä itse olla toistamatta samoja virheitä. Se on toinen tärkeä syy kirjoittaa.

Lukuvuosi Pohjois-Hervannan koulussa päättyi siis tänään. Kannoin vielä tämänkin päivän päätteeksi kaksin käsin autooni erilaisia muistamisia sekä sydämessäni lukuisia kauniita sanoja. Sain tämän lukuvuoden aikana työstäni enemmän kiitosta ja positiivista palautetta kuin olen tähän mennessä työurallani saanut yhteensä.

Tähän vaikutti varmasti positioni apulaisrehtorina. Vaikutti varmasti se, että Pohessa on vahva positiivisen palautteen antamisen kulttuuri. Pessimisti ei pety: Pohessa ei elokuussa tiedetty millaista mulkvisti-penaa taloon pitäisi odottaa ja koska odotukset olivat ilmeisen alhaalla, kaikki positiivinen yllätti myönteisesti. Ja realismia lienee myös todeta, että ääni kellossa olisi varmasti ollut jossain määrin toinen, jos pestini olisi vakinaistettu ja jäähyväisten sijaan olisi palattu elokuussa asiaan. Asiat näyttävät erilaiselta sen jälkeen kun ne menettää. Sellainen ihminen on. Mutta silti.

Hakiessani virkoja Tampereen kaupungilta viime keväänä, jouduin tai pääsin soveltuvuusarviointiin. Testien päätteeksi olin haastattelussa, jonka lopuksi kokenut haastattelija vilkaisi papereita ja muistiinpanojaan ja totesi: ”Sä olet selvästi tosi lahjakas ja erittäin pystyvä – mutta en ole ihan varma mihin hommaan.” Olin siinä että nii-in, sitä tässä etsiskelen itsekin.

Nyt löytyi ainakin yksi. Tai oikeastaan toinen. Opettajavaihdossa Mwanzassa olin kuukauden ajan tosi hyvä. Sitten persut pääsivät hallitukseen, projektilta loppui rahoitus ja se duuni jäi siihen. Muuten olen tehnyt pääasiassa töitä, joissa onnistumisen kokemukset ovat aika vähissä tai ainakin varsin ohimeneviä – viimeisimpänä vanhemmuus, josta jokainen omakohtaista kokemusta omaava tietänee, että epäonnistumisen, riittämättömyyden tai ihan vaan yleisen paskuuden tunne on usein aika vahva.

Kaiken palautteen perusteella on kuitenkin pakko uskoa, että olen ollut nykyisessä työssäni (joka siis jatkuu 31.7. asti ja kaiken aion valmiiksi asti tehdä) aika hyvä. Työ on myös ollut haastavaa, opettavaista, toisinaan ihan arvostettuakin ja siinä on lisäksi ollut hyvä palkka. Pohessa on erittäin osaava, sitoutunut ja kehittämismyönteinen henkilökunta, jonka kanssa työskennellessä oppii uutta joka päivä. Silti jätin postini vapaaehtoisesti. Miksi?

Erittäin hyvä kysymys. Viimeksi tänään kevätjuhlassa tunsin itseni ihan idiootiksi tiedostaessani työn sillä palkitsevimmalla hetkellä, etten tule enää koskaan kokemaan sitä uudestaan. Toki olen jo ennen ratkaisun tekemistä yrittänyt itseäni myös noista palkitsevista hetkistä muistuttaa. Toiveikkaana menin sinä päivänä, jolloin hakemukset piti jättää, koulun saliin seuraamaan alakoulun Talent-showta. Pohen oppilaathan ovat huikeita esiintyjiä ja monilla eri aloilla mielettömän lahjakkaita. En nähnyt yhtäkään oppilaiden esitystä ennen kuin jo tultiin hakemaan selvittämään yläkoulun puolella tapahtunutta tappelua. Apulaisrehtorin työstä kertoo paljon se, että vaikka kuinka yritin maksimaalisesti jalkautua koulun arkeen ja nähdä myös oppilaita, rehtorin lukiessa tänään yläkoulun kevätjuhlassa keskiarvon perusteella kaupungin stipendin saaneiden oppilaiden nimiä, en tuntenut oppilaista yhtäkään.

Jossain määrin vapauttavaa oli huomata prosessin edetessä, etteivät positio tai raha oikeastaan merkinneet ratkaisussa mitään. Arvostan opettajan työtä suuresti ja olen ylpeä saadessani sitä tehdä. Muulla ei ole merkitystä. Opettajan palkalla ei ökyillä, mutta en sitä kaipaakaan. Toimeen tulee ihan kelvollisesti, etenkin kun remonttilainat alkavat olla maksettu.

Elämäntilanne oli juuri hakuaikana huono. Äiti oli sairaalassa, eikä ollut varmaa palautuuko liikuntakyky tai pystyykö jatkossa tulemaan toimeen omillaan tai asumaan nykyisessä asunnossaan. Oma lapsi oli sairaalassa. Kalenteri oli täynnä kokousta kokouksen perään ja lomista ei todellisuudessa ollut tietoakaan. Epävarmuustekijöitä oli paljon, yhtenä merkittävimmistä jalkaleikkaus jonka ajankohtaa tai vaadittavaa toipumisaikaa en tuolloin tiennyt. Näihin vetosin ratkaisusta ilmoittaessani, enkä valehdellut.

Korishommista ratkaisu ei johtunut, sopimukseni olisi työtilanteeseen vedoten voinut purkaa ja olin siihen playoff-pettymyksen jälkeen jo orientoitunutkin. Mutta jo muutamassa päivässä selvisi, että seura ei näin halua tehdä, eikä koripallovalmennus ole koskaan muiden työtehtävieni hoitoa haitannut.

Kun aikaa on tässä muutama viikko kulunut, asioihin on vähän saanut etäisyyttä ja kokonaiskuvan näkee laajemmin. Koen, että isoin ongelma oli se, etten koskaan onnistunut kehittämään itselleni työminää.

Olen ennenkin kirjoittanut täällä siitä, että miellän tarpeettoman vahvasti arvoni ja olemassaoloni oikeutuksen suorittamisen kautta. Olihan jo isäni kuolinilmoituksessa aikanaan säe ”mitä olet, sitä on työsi.” Olen 24/7 sitä mitä työkseni teen, en oikeastaan muuta. Se ei ole ollut niin suuri ongelma toimiessani vaikkapa historianopettajana. Pystyn hyvin elämään sen asian kanssa, että oli minun osani tässä elämässä kertoa näitä tarinoita nuoremmille sukupolville – eivätkä työt vastaavassa määrin seuraa kotiin. Merkittävä osa identiteettiäni on se että olen historian opettaja ja se on ihan fine.

Mutta apulaisrehtorin työssä on paljon sellaista mitä oikeasti on vaikea määrittää kenenkään elämäntehtäväksi. Se on työtä. Ja työstä pitäisi välillä päästä irti. Harvoin pääsin.

Siihen on kaksi syytä yli muiden: Ensinnäkin ne 500 sijaistehtävää, joista eilen kirjoitin. Ne ovat läsnä jokaisessa illassa, aamussa ja viikonlopussa, vaikka kukaan ei viestiä edes laittaisi. Ja toiseksi asiat, ongelmat jotka eivät ratkea vaikka mitä tekisi. Sellaisia väistämättä aina on, enkä osannut jättää niitä taakseni työhuoneen oven sulkeutuessa. Työssä oli kuormittavat puolensa, mutta niin on kaikissa töissä. Niiden kanssa pystyy elämään jos niihin saa välillä etäisyyttä. Kehitys tapahtuu levossa.

Olin töissä koko joululoman, koska tuolloin koululla on rauhallista työskennellä. En pitänyt muitakaan koulun loma-aikoja täysimääräisinä ja niinpä minulta taitaa jäädä muutama lomapäivä jopa käyttämättä. Olisi pitänyt käyttää, etenkin kun isyysloma kului syksyllä enimmäkseen sairaalassa ja Pyrinnön harjoitustauko samoin. Koulun toiminta-aikoina taas en pitänyt juurikaan lomia, koska kalenterissa on aina jotain ja muutenkin sitä kuvittelee olevansa niin perkeleen korvaamaton, että koko talo sortuu, jos jään jonain aamuna kotiin. Tai ainakin tulee joku tilanne, joka juuri minun pitäisi olla hoitamassa.

Rehtori sanoi tänään kevätjuhlapuheessaan, että ”sait opettajakunnalta lahjan, joka oli pakattu Laserjet-kopiokasettikoteloon, sillä olet tehokas kuin laser ja nopea kuin jet.” Siinä varmasti oli yksi ongelma. Koska sain monet työt tehtyä aika nopeasti, haalin niitä lisää. Ja koska en työn alkuvaiheessa ollut varma miten hyvin erilaisia apulaisrehtorin toimenkuvaan liittyviä asioita osaan, otin vastaan sellaisia hommia, jotka ainakin osaisin – vaikka juuri ne olisi kenties pitänyt rajata ulkopuolelle.

En ole kovin luottavainen, että nyt kun asiat menivät näin, uutta pestiä apulaisrehtorina enää ikinä tulee. Mutta jos tulee, niin ainakin osaan nyt monta asiaa jo valmiiksi eikä niiden opetteluun - yleensä kantapään tai yrityksen & erehdyksen kautta - enää mene aikaa. Monta asiaa organisoisin toisin ja uskon Ahvenisjärven koulunkin jatkossa niin tekevän.

Ennen kaikkea haluaisin kuitenkin oppia ottamaan työn työnä. Näkemään jotain arvoa itsessään ja elämisessään myös silloin, kun ei sitä tee. Tai silloin kun työssään epäonnistuu – niitäkin tilanteita kun väistämättä tulee. Muutenkin olemaan pitämättä koko Tampereen sote-sektorin miljoonien alijäämää omana vikanani vaikka lautakunnassa istunkin. Hyväksymään ettei voi tehdä kuin parhaansa ja kaikkia ei todennäköisesti voi silloinkaan miellyttää.

Voiko työminän ostaa jostain? Kaupasta? Netistä?

Rehtori päätti puheensa minulle kohdistetun osuuden toteamalla, sanojensa mukaan koko opettajakunnan puolesta, että: ”Olet tehnyt työtä sydämellä.”

Niinpä. Ja se tässä juuri taisi se isoin ongelma ollakin.