Aatamin puvussa ja vähän Eevankin - Viikinsaaren kesäteatteri 2018

Ei siitä niin montaa vuotta ole, kun itsekin istuin kaupungin virastotalon kokouspöydän ääressä pähkäilemässä, mitä enemmän tai vähemmän pystyyn kuolleelle Viikinsaarelle voitaisiin tehdä. Mainio, 20 minuutin laivamatkan päässä Laukontorilta sijaitseva vapaa-ajankeidas tuotti enemmän tappiota kuin lisäarvoa sekä kaupungille että saareen liikennöivälle laivayhtiölle. En itse silloin keksinyt mitään kovin mullistavia ideoita, en edes ollut varma pitäisikö koko putiikissa lyödä suosiolla lappu luukulle.

Tuota taustaa vasten oli suuri ilo nähdä Viikinsaari tänäänkin tupaten täynnä väkeä. Erinäiset muut vapaa-ajanviettomahdollisuudet ja saaren mainio ravintola olivat myös vetäneet väkeä paikalle, mutta kahden laivan voimalla piti väkeä kuskata Viikinsaaren kesäteatteriinkin.

Siinä missä viime lauantaina näkemäni Tampereen Komediateatterin tämän kesän esitys lähentelee ihan tavallista laitosteatteria jonka näytelmä vain sattumalta esitetään katetulla ulkoilmanäyttämöllä, Viikinsaari tarjoilee Aatamin puvussa ja vähän Eevankin jälleen perinteistäkin perinteisempää kesäteatteria. Jopa siinä määrin, että mahdollisuudet erilaisista kliseistä kootun kesäteatteribingon pelaamiseen ovat erinomaiset. Juovuksissa tappeleminen puuttuu - ellei sellaiseksi lasketa Eppu Salmisen rehvakasta Jolsa jätkä -tulkintaa - mutta persvakoja vilahtaa, mies pukeutuu naiseksi, vankikarkuri saa aikaan hämminkiä ja yleisölle tehdään selväksi, että väliajalla on tarjolla kahvia ja pullaa. Agapetuksen alkuperäistekstiä on mukana lähinnä siteeksi ja loppu on korvattu Mikko Alatalon lauluilla, joista osa istuu tarinaan paremmin, osa huonommin. Rikoo on riskillä ruma saa hieman yllättävässä paikassa kieltämättä jopa hymyn huulille.

Niin, ja oman kylän harrastajanäyttelijät puuttuvat myös. Koko näyttämöllä nähtävä viisikko koostuu ammattilaisista, jotka repivät heppoisista roolihahmoistaan kaiken mahdollisen irti. Asemapäällikkö Viirimäkenä nähtävä Jarkko Tiainen toki vahvasti ylinäytellen, mutta nyt ollaankin kesäteatterissa. Kaisa Hela tekee sisäkön roolin hyvin ja ensimmäisessä kohtauksessa laivaa asemapäällikön kanssa odottelevan naisen vielä paremmin. Anna Ackerman on tavallaan hauska nähdä roolissa, joka ei todellakaan ole edelleenkään ihan yksi yhteen sen kanssa, jota dynaaminen nuori nainen varsin suorasukaisesti kevään Vaahtoa – esityksessä ilmoitti teatterissa haluavansa nähdä ja tehdä. Tekee kuitenkin roolinsa ammattilaisen tavoin. Kai Vaine tarjoaa näyttelijäntyön ohella yleisölle silmänruokaa, onhan mies kuin veistos, mutta viuhahtelukohtaukset kuitenkin häveliääseen tyyliin. Toisin kuin Eppu Salminen, jolla häveliäisyydestä ei ole tietoakaan ja leipä on mukana genitaalien peittämistä varten lähinnä komediallisena elementtinä, mutta se nyt tuskin yllättää ketään. Kertoohan Eppu elämäkerrassaan mm. suostuneensa kerran Susanna Kuparisen ohjaamaan Jumalan rakastaja -esitykseen Teatterikorkeassa sillä ehdolla, että nimenomaan saa olla näytelmässä alasti.

Bändi hoitaa taustalla osuutensa varsin kelvollisesti, vaikka esimerkiksi alkupään Hasardissa oli kohtia, jossa sen paremmin soitossa kuin laulussa ei kukaan tainnut samanaikaisesti osua nuottia oikein lähellekään ja kokonaisuus lähinnä sattui korviin.

Edellinen kokemukseni Viikinsaaren kesäteatterista on parin vuoden takaa, jolloin esityksenä oli Junnu Vainion lauluihin pohjautuva Albatrossi ja Heiskanen. En tainnut tuolloin itse kirjoittaa esityksestä mitään, vaimo sai asiat puetuksi Kulttuurikukkanen -blogissaan sanoiksi paremmin. Lähinnä hämmästelimme, miten Juha Vainion biiseistä, silloisesta näyttelijäkaartista ja Jukka Virtasen käsikirjoituksesta on mahdollista saada aikaiseksi niin huono esitys. Viime kesä jäi osin sen takia kokonaan väliin.

Tämän kesän esityksessä varsinkin ensimmäisessä näytöksessä on hetkensä. Luokaton toinen näytös kuitenkin aiheuttaa sen, ettei tätäkään kokonaisuutta kauheasti kehumaan pääse. Vaikka aluksi tuntuu, että sekä juoni että henkilöhahmot ovat jonkinlaisen harppauksen Albatrossista ja Heiskasesta ottaneet, toisessa näytöksessä juonesta loppukin järki ja logiikka lentää romukoppaan ja paluun näyttämölle tekevästä asemapäälliköstäkin on tehty typerä kummelihahmo.

Vaikka näytelmässä ei sen kesto sinänsä mikään itseisarvo toki olekaan, niin neljänkymmenen euron lipuilla voisi myös olettaa näkevänsä enemmän kuin hieman alle tunnin ja 25 minuutin esityksen, jossa toinen näytös oli vain viitisen minuuttia pidempi kuin väliaika. Jos vielä mennään tästä lyhyemmäksi, aletaan olla Jumalan teatterin lukemilla. Laivoilla ja niiden aikatauluilla on toki oma osuutensa sekä esityksen kestoon että lipun hintaan, mutta silti.

Paljon huonompiakin tapoja on toki kauniin kesäpäivän viettoon kuin laivamatka Viikinsaareen ja teatteriesityksen seuraaminen siellä. En edelleenkään muista teatteriesitystä, jonka jälkeen on kauheasti harmittanut, että tämäkin piti lähteä katsomaan. On edelleenkin hieno asia, että Tampereen ympäristössä kesäteatteritarjonta on runsasta ja Viikinsaaressakin uutta elämää. Mikko Alatalo on pitkän uransa varrella oikeasti tehnyt myös paljon hienoja biisejä, joista pidän.

Ehkä tällainen paatunut keski-ikäinen äijä ei ole kesäteattereille kaikkein otollisinta kohderyhmää. Voisin maksaa lipun vaikka Anna Ackerman tai Eppu Salminen olisivat yksin lavalla.

Ja kenties silloin tykkäisinkin enemmän.

P.S. Väliajalla oli tarjolla kahvia ja pullaa, mutta oma ruokavalioni koostui lähinnä makkarasta. Ei ollut vaihtoehtoa, entisen kouluni oppilas oli myymässä ja ilmoitti makkaranostovelvoitteesta varsin selkeästi. Toi vielä samalla terveiset isältäänkin, niin ei siinä oikein ollut vaihtoehtoa. Sitä paitsi makkara oli hyvää.