Puhtaat valkeat lakanat - Komediateatterissa kesällä 2018

21.07.2018

Pirkanmaan runsaasta kesäteatteritarjonnasta tuli lauantaina tutustuttua Komediateatterin tämän kesän suurimpaan produktioon Puhtaat valkeat lakanat. Esitys on saanut omassa somekuplassani varsin suopeita arvioita, mutta valitettavasti kehut eivät ainakaan näytä sen laajemmin yleisömäärään vaikuttaneen. Turhan paljon oli tyhjiä penkkejä katsomossa ja yleisö saikin luvan vapaasti vaihtaa väljemmille istuinsijoille jos siltä tuntuu.

Jo pitkälti yli 20-vuotisen historiansa aikana Komediateatteri on kulkenut pitkän matkan. Nekin ajat on nähty kun kesäteatteriesityksen vetonaulana oli entinen naapurini Sulo Aittoniemi. Katsomossa on istuttu silloin kun esitykseen kiinnitettiin kulloinkin vain muutama ammattinäyttelijä ja muuten suosittiin paikallista voimaa, jota jo tuolloin koulutettiin itse. Loistavan Puotila-Leisti -kaksikon tähdittämät farssit olivat jo usein menestyksiä, mutta ovathan nykyiset esitykset kokonaisuutena aivan eri tasolla. Tietty positiivinen kotikutoisuus on siitä huolimatta toiminnassa säilytetty ja teatterin perustaja Esko Raipia kävi nytkin henkilökohtaisesti tervehtimässä ja ohjeistamassa yleisöä ennen esitystä. Tekeminen on silti ammattimaista, ei kesäteatteria Suomessa hirveästi tämän paremmin kyllä tehdä.

(Muuten olen sitä mieltä että yleisö olisi voinut Raipian puhuessa pitää turpansa kiinni.)

Komediateatteri on laajentanut vuosien saatossa repertuaariaan myös komedian ulkopuolelle. Talvella päänäyttämöllä pyörinyt, erittäin onnistunut, Päämäärä tuntematon ei missään tapauksessa ole komedia, eikä sitä ollut alun perin tv-sarjana pyörinyt Puhtaat valkeat lakanatkaan. Koska kesäteatterina ei perinteisesti oikein kuitenkaan voi kauhean vakavaa yhteiskunnallista draamaakaan esittää, television tarjoilemaa alkuperäisversiota on ollut pakko keventää. Tämä on jälleen kerran johtanut siihen, mistä en itse pidä sen paremmin kesäteatterissa kuin muuallakaan: Kummeli oli ihan loistavaa pöhköhuumoria ja sketsiviihdettä, mutta ei näitä väkisin väännettyjä kummelihahmoja tarvitse joka esitykseen tunkea. Ja vaikka yhtään pierua ei kuullakaan, itse sana on kuitenkin pitänyt pariin kertaan mukaan saada. Itselleni tällaiset stereotyyppiset puskakomediakliseet vain yksinkertaisesti aina alentavat esityksen arvoa ja tasoa.

Toinen ongelma on tietenkin se, että parikin tv-sarjan tuotantokautta pitää juosta tunnissa ja neljässäkymmenessä minuutissa läpi. Niinpä erilaisia juonikäänteitä on mahdollista ottaa mukaan vain rajallisesti. Raikas Oy toki yrittää Neuvostoliiton markkinoille, mutta siihen liittyviä kähmintöjä on lopulta mukana suhteellisen vähän, pääpaino on perheen uuden kotitalon Onnelan ihmissuhdekuvioissa. Käsikirjoituksen tai ennemminkin sen kesäteatterisovituksen osalta esitys jää valitettavasti omaan makuuni hieman pliisuksi, ehkä siksi että siitä puuttuvat varsinaiset kohokohdat.

Itsehän en ole koskaan sarjaa televisiosta seurannut, mutta sillä ei ollut esityksen seurattavuuden kannalta merkitystä, henkilöt esiteltiin riittävän hyvin ja juonessa pysyi mukana kyllä. Sen nyt jokainen tämän ikäinen tietää, että naapurissamme on joskus sijainnut sellainen valtio kuin Neuvostoliitto, sen kanssa on käyty bilateraalista kauppaa, tavaraa on vaihdettu tavaraan (joskus ihan ilmaisun kaikissa merkityksissä) ja henkilösuhteet ovat olleet bisneksen pyörimisen kannalta avainasemassa. Tavallaan olisi voinut kuvitella että juuri kaikesta tuosta olisi voinut saada ihan luontevastikin esitykseen niitä ilmeisen kaivattuja komediallisia elementtejä, etenkin kun idänkaupan romahdukseen asti ei tässä esityksessä päästä ja Raija Orasen alkuperäissaagan katkeraan loppuun viitataan vain Juhani Laitalan vaikuttavassa loppumonologissa.

Missä esitys sitten onnistuu? Näyttelijäntyö on pääsääntöisesti aivan erinomaista. Hieman epätasaista edelleen, mutta tässä tapauksessa johtuu enemmänkin siitä, että johtavat näyttelijät ovat vain yksinkertaisesti aivan törkeän hyviä. Juhani Laitala tutussa Ensio Raikkaan roolissaan on vakuuttava ja Ami Räsästä tuotantopäällikkö Nuutisena ei voi kuin ihailla. Moitittavaa on vaikea löytää myöskään Janne Kallioniemestä Eero Kurpan roolissa tai Emmi Kaislakarista Katariina Raikkaana. Sanni Lehto Irene-tyttärenä on mielestäni erinomainen osoitus siitä, miten tasokasta näyttelijäkoulutusta Komediateatterin yhteydessä Suomen Teatteriopisto tätä nykyä tarjoaa. Lavastus on mainio, vaikka Ensio Raikkaan toimisto joutuukin hieman eriskummallisena johdon neuvotteluhuoneena ja avokonttorina samalla kertaa toimimaan. Panu Raipian ohjauksessa on löydetty näytelmän rytmitykseen jälleen muutama uusi mielenkiintoinen kikka, joita en tässä lähde spoilaamaan, sillä totta ihmeessä toivon mahdollisimman monen menevän itse esitystä katsomaan.

Omiin suosikkeihini teatterin historiassa ylipäätään, eikä oikeastaan edes Komediateatterin itsensä historiassa, esitys ei siis lukeutunut, mutta katsoa se kannatti silti. Kertoo kuitenkin ehkä enemmänkin Tampereen tasosta teatteri- ja ylipäätään kulttuurikaupunkina, että odotukset esitystä katsomaan mennessä ovat lähes aina varsin korkealla ja niin on myös rima sen suhteen, millaisena esityksen kokee.

Eli kyllä tätä katsomaan kannattaa tulla. Vaikka kauempaakin.

31.12.2023Vuosi 2023 - välimallin vuosi?
18.11.2023Entisen oppilaan puhe Hyhkyn koulun 120-vuotisjuhlassa 18.11.2023
13.11.2023Pitämättä jäänyt puheenvuoro budjettivaltuustossa 13.11.2023
29.06.2023Osapäivänatsi?
20.06.2023Ilon ja onnen päivä? PM Petteri Orpon hallitus 20.6.2023-
01.06.2023Kevätjuhlapuhe 1.6.2023
01.05.2023Avaussanat Tampereen Porvarillisessa Vapussa 1.5.2023
31.12.20222022 - parhaani tein ja se ei riittänyt
05.09.2022Rehtorin puhe Pispalan koulun paluujuhlassa 1.9.2022
09.08.2022Tuo tuska laulun tämän kirjoittaa

Siirry arkistoon »