Vaahtoa räjäyttää muutakin kuin Kellariteatterin näyttämön

Share |
15.03.2018

En ennalta tiennyt yhtään, mitä odottaa Tampereen Työväen Teatterin uutuusesityksestä Vaahtoa. Sen tiesin, että kyseessä on jonkinlainen spin-off Tampereella 1996 ja Seinäjoella 2016 nähdystä, Jouko (ja Juha) Turkan käsikirjoittamasta ja ohjaamasta Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa -näytelmästä. Näin sen aikoinaan Kellariteatterissa ja pidän sitä edelleen kaikkien aikojen vaikuttavimpana näkemänäni teatteriesityksenä. Seinäjoen kaupunginteatterin version näin kahdesti, kerran Seinäjoella ja kerran Teatterikesän vierailuesityksenä alkuperäisellä rikospaikalla, Tampereen Kellariteatterissa. Hieno oli sekin.

Vaahtoa -näytelmässä lavalla nähdään Minna Hokkanen ja Anna Ackerman, eli noissa versioissa lievästi horahtavaa Kati Herukka -nimistä roolihahmoa esittäneet näyttelijät. Rooli on tehnyt molempiin vahvan vaikutuksen. Hokkanen on päässyt opettajansa Turkan ohjaukseen ja mukaan produktioon, josta tiesi jo mukaan hypätessään, että kyseessä on vuosikymmenen merkittävimpiin lukeutuva näytelmä. Ackerman puolestaan on lukenut ensimmäisessä vakituisessa työpaikassaan seinältä, että hän esittää roolin jossa on kaikkea sellaista, mitä hän ei haluaisi teatterissa esittää. Vastenmielisin tehtävä on pukeutua kermavaahtoon ja kekkaloida siten yleisön edessä käytännössä alastomana.

Ackerman vihaa koko roolia, Hokkanen vain Turkkaa. Kun näytelmä vierailee Tallinnassa ja ohjaaja joutuu henkilökohtaisista syistä hyppäämään jo ensimmäisen esityksen jälkeen Helsinkiin lähtevään laivaan, Hokkanen lähtee baariin, vetää kännit ja miettii: ”Voi kun se laiva uppoaisi.” Ei uppoa, mutta kostonsa 90-luvun Kati Herukka saa: Kun harjoituksissa näyttelijä on niin uupunut ettei enää jaksa tehdä lopun itkukohtausta kunnolla, tämä heittää vain hiukset silmilleen ja feikkisuoritus menee Turkalle täydestä. Hokkanen olisi kuitenkin valmis puhumaan Vaahtoa -näytelmässä Turkasta, koska sitähän yleisö on tullut kuulemaan, mutta Ackerman ei halua Turkkaa edes mainittavan, koska tämä oli sovinistinen paska.

Näytelmän kehyskertomus on varsin turkkamainen. Säästöjen kourissa rimpuileva Työvis on lopettanut pienimmillä näyttämöillä toteutettavat projektit - koska eiväthän ne mitään tuota kuitenkaan - ja Kellariteatteristakin on tehty varastotila. Ison näyttämön isot produktiot näytellään vain väliaikaan asti ja teatterirakennus on myyty kiinalaisille.

Rojujen keskelle saapuvat Hokkanen ja Ackerman muistelemaan Kati Herukan roolia, mikä muodostaakin onnistuneen aasinsillan keskustella mm. naisen asemasta teatterissa, alastonkohtauksien teosta, näyttelijän työstä ja teatterin roolista ylipäätään. Tyylilajiin kuuluu, että tapahtumat lähtevät välillä huolella lapasesta, näyttelijät ja roolihahmot sekoittuvat keskenään ja nähdään eräänlaisia näytelmiä näytelmän sisällä. Laitosteattereiden kalustoon kuuluvien kokeneiden näyttelijöiden ja uusien tulokkaiden välinen kuilu korostuu tilanteessa, jossa Ackerman on saanut tehdäkseen Hokkasen aiemmin tekemän roolin näytelmässä Pasi ja pikkulutka, kun taas Hokkasen pitkään himoitsema päärooli Sukkula anukseen -esityksessä on peruutettu. Tai siis ei Hokkasen ja Ackermanin vaan heidän roolihahmojensa. Tai…

Tasoja ja pohdittavaa riittää: Teatteri ennen ja nyt. Laitosteatterit ja niiden sisäinen dynamiikka. Naisille teatterissa lankeavat roolit. Näyttelijä ja tämän kehollisuus. Sukupolvien välinen kuilu niin teatterissa kuin sen ulkopuolellakin. Teatterien ohjelmistopolitiikka. #metoo. Mitä katsoja oikeastaan tulee teatteriin katsomaan? Kuinka paljon näyttelijälle itselleen jää tilaa kirjoitetun tekstin ja ohjaajan ohjauksen puitteissa – vai jääkö lainkaan? Vaihtelevat tilanteet, kohtaukset ja teatterin varastonäyttämöä riivaavat sähkökatkokset tarjoavat mahdollisuuksia huutaa ulos asioita, joita näyttelijöillä on sydämellään niin, että aina ei tiedä onko äänessä näyttelijä vai roolihahmo. Sellainen kuva jää, että varsin usein ensin mainittu.

Mitä pidemmälle esitys etenee, sen selvemmäksi käy millainen voimakaksikko näyttämöllä nähdään. Näyttelijöiden ikä- ja kokemusero tuo esitykseen valtavasti syvyyttä, eikä kokonaisuus toimisi ilman sitä. Hokkanen puhuu kokemuksen tuomalla näkemyksellä ja viisaudella yhtä vahvasti kuin superlahjakkuus Ackerman uhkuu voimaa ja palavaa intohimoa näyttelijän työtä kohtaan. Tuloksena on hieno, tärkeä, teatteri-instituutiota ja koko yhteiskuntaa ravisteleva, juurilleen kunniaa tekevä mutta samalla lähes koko talon ilmaan räjäyttävä, jopa anarkistinen teos, manifesti, jota Pohjois-Perähikiän Maamiesseuran tuskin kannattaa porukalla ajella bussilla katsomaan yhtä vähän kuin leppoisaa lauantai-illan viihdettä etsivän satunnaiskatsojan suunnata juuri tätä esitystä seuraamaan, mutta kaikille teatteria rakastaville, teatterin tekemisestä kiinnostuneille, ihmisyyttä, teatterin ja ylipäätään kulttuurin yhteiskunnallista merkitystä pohtiville ja etenkin niille, joille Turkan alkuperäisteos kolahti yhtä kovaa kuin itselleni, tätä näytelmää voi enemmänkin kuin suositella. Se on pakko nähdä.

Kaikkein vaikuttavin kohta alkuperäisessä esityksessä oli Eila Roineen loppumonologi. Se kuullaan nytkin ja viimeistään siinä vaiheessa katsoja on myyty. En uskonut koskaan enää noita kaiken yhteen liimaavia sanoja kuulevani, joten kokemus oli siinäkin suhteessa erittäin voimakas. Tämän esityksen loppukohtaus ehti sen jälkeen tuntua hetken jopa antikliimaksilta – kunnes viimeistään ulkona Hämeenpuistossa sekin aukeaa uudella tavalla. Siis sen jälkeen kun näyttämömies on ensin ajanut katsojat salista ulos.

1980-luvun puolenvälin jälkeinen teatterisukupolvi, se aikakausi joka toi teatterien lavoille mm. Minna Hokkasen, oli paljon muutakin kuin paskanheittoa. On sääli, että nuo Oulun tapahtumat ja Turkan örisevät ja kuolaavat tv-veljekset turhan vahvasti dominoivat muisteluita tuolta ajalta. Silloin tehtiin kuitenkin teatterissa ja näyttelijäkoulutuksessa myös vallankumousta.

TTT:n uutuusnäytelmä Vaahtoa saattaa olla seuraavan vallankumouksen alku. Tai vaikka ei olisikaan, olen ihan varma, että jos sellainen joskus tehdään, siinä on mukana Anna Ackerman.

01.01.2019Pihapelipäivä
31.12.2018Tuttu helvetti vai tuntematon taivas? Vuosikatsaus MMXVIII
14.12.2018Damon #32
06.12.2018Itsenäisyyspäivänä 6.12.2018
04.10.2018Maailman opettajien päivänä
27.07.2018Rakkaudella esitetty - Suomen Kesäteatterin Jari Sillanpää -musikaali kesällä 2018
25.07.2018Aatamin puvussa ja vähän Eevankin - Viikinsaaren kesäteatteri 2018
21.07.2018Puhtaat valkeat lakanat - Komediateatterissa kesällä 2018
10.06.2018Kaik oliva Turus - Kokoomuksen puoluekokous 8.-10.6.2018
01.06.2018Minä lähden Pohjois-Hervantaan

Siirry arkistoon »